Melbournen kuuluisa katutaide

Melbourne, jos mikä, on kuuluisa katutaiteestaan. Kaupungissa riittää pieniä kujia, joiden seinät on maalattu erilaisin katutaiteen muodoin. Tunnetuin katu on Hosier Lane, joka on niin suosittu, että uusia teoksia syntyy päivittäin edellisten päälle.

Netistä löytyy kartta, jonka avulla voi löytää tunnetuimmat kujat, mutta päädyin tällä kertaa varaamaan opastetun kierroksen. Mielenkiinnolla odotin saavani tietoa eri tekniikoista ja katutaiteen arvostuksesta Melbournessa.

Mielestäni katutaiteilijan vetämä kierros kuulosti kiinnostavimmalta, joten varasin sen. Kaupungissa oli helleaalto eikä 40 asteen lämpötila ollut optimaalisin kapeiden kujien kiertelyyn, mutta suomalaisella sisulla ja vesipullon avustuksella kierroksesta selvittiin hienosti.

Kierros oli mielenkiintoinen. Kävimme mm. katsomassa Hosier Lanen maalauksia eri kulmasta, vieressä olevan parkkitalon ylemmästä kerroksesta. Sattumalta kujalla oli parhaillaan hääpari kuvattavana, mikä on kuulemma niin tyypillistä, että kiireisimpinä päivinä pareja on jonoksi asti.

Erilaisiin katutaidetyyleihin tutustumisen lisäksi saimme kuulla miten kaupungin edustajat suhtautuvat katutaiteeseen sekä mitä mieltä katutaiteilijat ovat maksetuista teoksista, joita myös näimme. Tänä päivänä kaikki teokset eivät enää ota vahvasti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, vaikka sellaisiakin teoksia oli edelleen nähtävissä.

Myös kaupunki on muuttunut katutaiteen arvostuksen myötä. Entisistä narkomaanien ja muiden ongelmatapausten kansoittamista kujista on tullut trendikkäimpiä alueita. Nykyään parhaat baarit ja ravintolat löytyvät katutaidekujalta ja jos baarisi ei ole sellaisella, se ei voi olla kiinnostava.

 

Kiertueen lopuksi pääsimme tutustumaan katutaiteilijoiden työtilaan, mikä oli myös avartava kokemus.

Vaikka oppaamme totesi, ettei voi pitää katutaiteesta, jos ei pidä tägeistä, niin kyllä itse olen enemmän (tässäkin kohtaa) esittävän taiteen kannalla.

Harmillisesti en tällä kertaa ehtinyt tutustumaan Fitzroyn alueen katutaiteeseen. Mutta ehkä palaan Melbourneen vielä uudestaan.

Kuukauden kunkut – helmikuu

Helmikuu oli viimeinen kuukauteni Uudessa-Seelannissa ja vietin sen maan pohjoissaarella. Loppukuusta vietin viisi päivää myös Melbournessa, Australiassa. Kuun viimeisenä päivänä saavuin Filippiineille. Alkukuussa täytin myös pyöreitä vuosia, joten paljon erilaisia juttuja mahtui helmikuuhun.

Mitä helmikuusta jäi positiivisena mieleen?

Tulivuoret
Ennen tätä reissua en koskaan ollut nähnyt tulivuorta. Havaijin kokemusten jälkeen kiinnostus tulivuoria kohtaan kasvoi valtavasti. Helmikuussa pääsin kokemaan kaksi erilaista elämystä tulivuoriin liittyen; patikoimalla Tongariro Alpine Crossingin sekä matkustamalla White Islandille. Molemmat kokemukset pääsivät selkeästi parhaimpien Uuden-Seelannin kokemusteni listalle, joten luonnollisesti ovat myös yksi helmikuun kohokohdista. Huikeita elämyksiä molemmat!

Coromandel
Coromandelin niemimaata on kehuttu paljon, eikä syyttä. Kuten niin monessa paikassa Uudessa-Seelannissa, niin Coromandelin elämyksenkin kohdalla sää näyttelee myös isoa osaa. Sen osalta minulla oli tuuria, joten yhden yön vierailuni niemimaalla oli erittäin onnistunut. Bussista sain ihailla kauniita maisemia, joten pidempäänkin olisin ihan varmasti viihtynyt. Coromandel:ssa sattui myös tuuria, kun sain kaksi kivaa tyttöä kämppiksikseni ja satuimme vielä kaikki olemaan samalla retkellä, joten sain koko päiväksi erinomaista seuraa.

Oma huone
Useamman kuukauden matkustamisen jälkeen oli taivaallista saada välillä oma huone, jossa ennen kaikkea sai nukkua rauhassa. Nautin oman huoneen luksuksesta niin Napierissa, Taupossa kuin Whangareissa. Napierissa sohvasurffasin, kahdessa jälkimmäisessä majoituin Airbnb:n kautta. Hotellissa en olisi jutellut kenenkään kanssa, kun taas näin majoittumalla tapasin paikallisia sekä sain niin paljon juttuseuraa kuin itse halusin. Olin oikein tyytyväinen kaikkiin majoituksiin.

Sasha
Melbournessa tapasin 22 vuoden tauon jälkeen Sashan, joka oli lukioluokallani vaihto-oppilaana. Emme olleet edes pitäneet yhteyttä näiden vuosien aikana, mutta silti hän lupautui näyttämään minulle kotikaupunkiaan. Kuinka hauskaa meillä olikaan! Yhtenä päivänä kävimme kävelyllä meren rannassa sekä söimme mainion lounaan rantaravintolassa. Seuraavana päivänä taas sain kutsun drinkeille ja illalliselle Sashan ja hänen ystäviensä kanssa. Drinkit maistuivat niin ravintolassa kuin illan päättäneessä salakapakassakin. Melbourne on todellakin täynnä salaisuuksia, joista vain paikalliset tietävät.

Ikäkriisittömyys
Neljä vuosikymmentä tuli täyteen ilman kriisejä. En tiedä, olenko vieläkään niin ’aikuinen’, kuin nuorena kuvittelin 30-vuotiaan olevan, ja minkä mielikuvan takia kriiseilin ennen edellisen vuosikymmenen aloitusta. Mutta näin vuosikymmen myöhemmin voin vain todeta, että olen tyytyväinen siihen, kuinka ’aikuinen’ tai ’lapsellinen’ olenkaan.

Aucklandin mielenkiintoiset kaupunginosat

Useimmat matkailijat antoivat aika ankean kuvan Aucklandista:
”Kuin mikä tahansa suurkaupunki”
”Ei kannata viipyä kuin 1-2 päivää”

Suositusten perusteella varasin Aucklandiin reilu kaksi päivää. Ajattelin sen olevan reilusti. Hostellisuosituksen sain tapaamaltani saksalaiselta, ja Verandah’s täyttikin odotukset. Yllätyksekseni hostellin sijainti oli myös loistava! Olin ajatellut,  että noin 1,5 km matka keskustaan on ihan ok, vaikka vähän syrjäiseltä kuulostaa moniin muihin hostelleihin verrattuna. Mutta hostellihan sijaitsikin kaupungin kiinnostavimmalla alueella, Ponsonbyssa.

Sunnuntaipäivä menikin leppoisasti Ponsonbyn katuja vaellellessa. Ihania brunssipaikkoja, kahviloita ja ravintoloita sekä mielenkiintoisia liikkeitä sulassa sovussa. Välissä upeita pitsihuviloita. Vähän kuin Punavuori olisi kohdannut Puu-Vallilan ripauksella Kalliota. En ollenkaan kaivannut ydinkeskustan vilskettä enkä kauppoja.

Toisena päivänä jatkoin kaupunginosiin tutustumista. Päätin ensin kävellä keskustaan ja hypätä sieltä bussiin. Vain muutaman sadan metrin päässä hostellilta huomasin yllätyksekseni Safka-ruokakaupan. Olin kuullut pohjoismaisia ruokatuotteita ja karkkeja myyvästä nettikaupasta, mutten tiennyt että myös oikea liike on olemassa. Kauppa oli kuin taivaaseen olisi astunut. Oli näkkileipää ja vaikka mitä ruokatuotteita, mutta koska olin seuraavana aamuna lähdössä Australiaan, jonne ei ruokaa voi viedä, tyydyin tutkailemaan vain karkkihyllyjä. Pieni valinnan vaikeus iski; ostaako Kismet vai Fazerin sininen, vai sittenkin ikisuosikkini Geisha? Muitakin vaihtoehtoja olisi ollut, mutta kerrankin itsekuri piti ja ostin vain Geishan salmiakin kaveriksi. Kunnon suklaata olikin ollut ikävä, nämä ulkomaan suklaat eivät ole oikein olleet makuuni.

Iloisin mielin jatkoin matkaa keskustan ostoskadun läpi. Queen streetilla todella tuli tunne, että voisi olla missä tahansa suurkaupungissa.

Aucklandissa on pitkä rantaviiva ja myös uimarantoja on tarjolla useita. Valitsin tällä kertaa keskustaa lähimmät rannat päivän agendalle ja hyppäsin Mission Bay:hin vievään bussiin. Itse kaupunginosa oli pieni pettymys, sillä rantakadun paria kahvilaa ja liikettä lukuun ottamatta ei nähtävää ollut. Itse hiekkaranta oli ihan kiva. Kävelin rantakatua pitkin kauemmaksi keskustasta ja hiekkarantoja oli pitkin matkaa. Valinnanvaraa uimiseen sekä aurinko- tai varjopaikan löytämiseen riitti.

Aucklandista olisi myös voinut tehdä retkiä lähisaarille, joita on kehuttu kovasti, erityisesti Waiheke-saarta. Siinä mielessä olisin hyvin voinut viettää kolmannenkin päivän Aucklandissa.

Upeat kiinalaiset lyhdyt Aucklandissa

Saavuin Aucklandiin lauantaina 20.2. Kaupungissa oli meneillään kiinalaisen uuden vuoden juhlinnan päättävä Lantern Festival sekä Pride-kulkue, joka kulki aivan hostellini vierestä.

Illan hämärtyessä lähdin kävelemään kohti Auckland Domain:ia, paikallista keskuspuistoa, jossa lyhtyfestivaali järjestettiin. Jalkakäytävät olivat täynnä samaan suuntaan kulkevia, erityisesti kiinalaistaustaisia, ihmisiä lapsista vanhuksiin. Ei tarvinnut karttaa löytääkseen perille.

Lähes 10 prosenttia Aucklandin noin 1,5 miljoonasta asukkaasta on taustaltaan kiinalaisia. Täten on ymmärrettävää, että myös kiinalainen uusivuosi on kaupungissa merkittävä tapahtuma.

Tapahtuma-alueelta löytyi muutamia esiintymislavoja, joissa oli erityyppisiä kiinalaisesityksiä. Luonnollisesti myös erilaisia myyjiä ja sponsoreiden esittelypisteitä oli runsaasti. Oma huomioni kiinnittyi kuitenkin täysin lyhtyihin, joita oli ripoteltu nurmialueelle laajalti.

Puissa roikkuvien perinteisten lyhtyjen sijaan pääpaino esillä olevissa taideteoksissa olikin maassa seisovissa, esittävissä lyhdyissä.

Lyhdyt olivat huikeita taidonnäytteitä ja valaisivat upeasti pimeää iltaa. Osaan lyhdyistä oli jopa yhdistetty liikkuvia elementtejä, kuten lohikäärmeiden kääntyvät päät.

Selkeää reittiä lyhtyjen kiertämiseen ei ollut, joten pimeässä puistossa oli hieman hankala hahmottaa, oliko nähnyt kaikki teokset vai ei. Paikoin kulkeminen oli myös haastavaa, sillä tungosta oli kuin Espalla vappuaattona. Sääliksi kävi pieniä lapsia, jotka oli tuotu rattaissa paikalle. Pimeässä tungoksessa ei varmasti ole kiva olla aikuisten polvien tasolla.

Paikoin oli väljempää ja silloin oli mukava vain nauttia upeista teoksista.

Whangarei Falls sateen jälkeen

Vesiputousten bongailu jatkui Whangareissa, joka oli viimeinen etappini ennen Aucklandia. Kaupunki tarjosi vesiputouksen lisäksi myös kauniin purjevenesatama-alueen aivan keskustassa viehättävine kahviloineen. Pilvisten päivien jälkeen aurinkokin näyttäytyi vaikka ensimmäisenä yönä tulikin vettä oikein kunnolla.

Majoituin Airbnb:n kautta omakotialueella noin kolme kilometriä keskustasta. Oma huone oli kaivattua luksusta muutaman heikommin nukutun yön jälkeen. Talossa majoittui myös ruotsalainen eläkeläinen, joka halusi välttämättä puhua kanssani ruotsia. Hieman oli haasteita tuottaa ruotsia pitkästä aikaa, mutta hyvää harjoitusta se oli!

Sain emännältäni lainaksi pyörän joten suunnittelin päiväretken joka vei ensiksi kaupungin toiselle puolelle, vesiputouksille, ja jatkui sieltä kohti Whangarei Heights -niemeä. Aamu valkeni aurinkoisena ja lämpötila nousi nopeasti. Pyöräily oli mukavaa vaihtelua kävelemiseen. Matka vesiputouksille sujui joutuisasti.

Yön rankkasateiden jälkeen vesiputous oli voimissaan ja veden pauhu kuului kauas metsäpolulle. Vesi lensi pitkälle ja loi myös sumun kaltaisen vesisateen yllättävän kauas. Kameran linssiä oli vaikea pitää kuivana.

Mahtavaa vesiputousta ihailtuani jatkoin pyöräilyä kohti niemimaata, suunnitelmissa rentoutua hetki rannalla näin hellepäivän kunniaksi. Hiekkarantaa ei kuitenkaan tullut vastaan, joten jossain vaiheessa luovutin ja istahdin hetkeksi kivikkoisen rannan tuntumaan. Hiki valui, joten hengähdystauko eväineen tuli tarpeeseen ennen paluumatkaa.

Kaksi merta kohtaavat – Cape Reinga

Taisi olla työkaverini läksiäisissä kesäkuussa, kun silloinen esinaiseni kertoi, että Uuden-Seelannin pohjoiskärjessä voi nähdä, kuinka kaksi merta kohtaavat. Ajatus kiehtoi välittömästi, joten kun valitsin pohjoissaaren kohteita, oli Cape Reinga yksi itsestäänselvyyksistä.

Cape Reingan, eli aivan pohjoisimman kärjen lisäksi pohjoisosan nähtävyyksiin kuuluu 90 Mile Beach, jolla voi ajaa nelivetoisella autolla. Rannalla ajaminen on myös melko tarkkaa puuhaa, joten varmimmin sinne uskaltautuu retken avulla. Ja kun kokopäiväretken hintakin lounaineen oli vain noin 30 euroa, ei auton vuokraus olisi missään nimessä kannattanut.

Yhdeksältä lähti bussi ajamaan kohti pohjoista. Koska oli laskuvesi, suuntasimme heti rannalle. Parin pysähdyksen avulla sai todella käsityksen siitä, kuinka pitkästä hiekkarannasta todella on kyse. Tosin 90 mailin sijasta ranta on itseasiassa noin 88 kilometrin mittainen, mikä sekin on huima luku.

Jatkoimme matkaa hiekkateemalla ja pysähdyimme seuraavaksi korkeille dyyneille. Pelottomat pääsivät laskemaan mäkeä. Oma oloni oli väsynyt, joten en innostunut kokeilemaan hiekkadyynin laskua vaan tyydyin katsojan rooliin. Yllättävän moni kokeili laskemista, ääniefekteillä varustettuna. Kaiken kukkuraksi lasku päättyi matalaan veteen, joten kastuminen oli taattu.

Pääsimme lähtemään hiekkadyyneiltä ennen muita retkibusseja joten päätimme suunnata suoraan Cape Reingalle ja jättää lounastauon myöhemmäksi. Odotin jännityksellä Cape Reingalla vallitsevaa säätä. Sääennuste lupasi sadetta, mutta oppaamme kertoi kärjessä olevan yleensä parempi sää. Pilvetön sää ei missään nimessä ollut, mutta ainakaan ei satanut ja aurinkokin pilkahteli välillä.

Kävely majakalle teki hyvää bussissa istumisen jälkeen. Rannikkomaisema oli kaunis ja karu vaikkakin turistien kansoittama. Majakan luo oli pystytetty ’tienviitta’, johon oli merkitty etäisyyksiä eri kaupunkeihin sekä etelänavalle. Taas tuli todettua, kuinka kaukana Euroopasta sitä onkaan.

Vaikka majakoista pidänkin, oli paikan ehdoton vetonaula itselleni kuitenkin Tyynen valtameren ja Tasmanian meren kohtaaminen. Usvaisesta säästä johtuen horisonttia ei näkynyt, mutta merten kohtaamisen synnyttämät aallot olivat silti hyvin näkyvissä. Todella mielenkiintoinen ilmiö!

Tällä hetkellä olen jo Melbournessa, mutta vielä on pari postausta Uudesta-Seelannista tulossa.