Big Islandin osalta halusin ehdottomasti nähdä tulivuoret ja
kokemus olikin mieleenpainuva. Kauailla vastaava kohde itselleni oli Waimea Canyon, Tyynenmeren Grand Canyoniksikin kutsuttu alue. Oahun osalta itselläni taas ei ollut mitään odotuksia, Pearl Harbor toki kiinnosti toisen maailmansodan käännekohtana.
Kauai oli Havaijin saarista se, jonka todella halusin nähdä tutkailtuani saarten nähtävyyksiä etukäteen. Waimea Canyonin lisäksi Napalin rannikko vaikutti upealta. Ensimmäinen viikkoni saarella meni pitkälti töiden parissa, vaikka teinkin yhden päivän retken länsirannikolle Kapa’an kaupunkiin, joka oli yksi saaren suurimmista noin 10 000 asukkaallaan. Itse kaupunki oli omasta näkökulmasta pieni kylä ja vaikka pyöräily rannikkoa pitkin olikin mukavaa, olisin voinut hyvin jättää myös reissun väliin. Bussimatka kaupunkiin kun kesti noin 1,5h suuntaansa, ehdimme Amberin kanssa olla paikanpäällä vain pari tuntia ennen paluuta. Mutta se on hienoa, että täällä voi bussiin ottaa pyörän mukaan ja vielä ilman lisämaksua. Voi kun pääkaupunkiseudullekin saisi saman palvelun! Bussin edessä olevaa pyörätelinettäkin oli ihan helppo käyttää.
Koska talon muut apulaiset, Balbina ja Rakel lähtivät patikoimaan ja telttailemaan Kalalaun rannalle viideksi päiväksi, päätin siirtää omat retkeni seuraavalle viikolle ja tarkistaa samalla myös, jos saisin uudesta tytöstä, Leahista, kaverin itselleni patikoimaan reittejä, jotka muut olivat jo tehneet. Leahin ensimmäisenä aamuna mursin kuitenkin isovarpaani, joten siinä menivät ne suunnitelmat. Aluksi olin todella pettynyt, sillä koin etten ollut oikein nähnyt mitään saaresta (Kapa’aa ja vesiputousta lukuunottamatta). Pian tajusin kuitenkin, että liftaamalla ylös Waimean kanjonin näköalapaikoille näkisin kuitenkin edes jotain, vaikken pääsisikään itse patikoimaan siellä kulkevia eri reittejä. Pohjoisrannan näkemiselle heitin kuitenkin hyvästit varpaan murtumisen jälkeen.
Lauantaina, toiseksi viimeisenä päivänäni Kauailla, päätin lähteä ylös kanjonille. Käytössämme olevalla autolla ei voinut ajaa niin pitkälle (jep, se oli todella vanha ja huonokuntoinen auto), mutta Amber lupasi heittää minut sillä kanjoniin menevän tien varteen, josta voisin liftata kyydin. Juuri, kun olimme lähdössä, tuli Leah kertomaan minulle, että hänen kaverinsa lupautui kuskiksemme kanjonille pari tuntia myöhemmin. Ihana Leah, joka ajatteli että minun pitäisi ainakin kanjoni nähdä ennen kuin lähden, oli sopinut kaiken tietämättäni. Roger tuli hakemaan meidät ovelta ja ajoimme Kekahasta noin 45 minuuttia aivan tien päähän, jossa oli näköalapaikka Kalalaun laaksoon. Samantien kun saavuimme tälle yhdelle maailman sateisimmista paikoista, alkoi luonnollisesti sataa. Se ei meitä kuitenkaan paljoa haitannut ja saimmekin ihastella Kalalaun laaksoa joka useimmiten on pilvien peitossa.
Maisemien ihasteluiden jälkeen pistäydyimme Rogerin ystävän pyörittämässä ravintolassa piirakalla. Passionhedelmäpiirakka oli erinomaista, lisäksi maistamamme kookospiirakka ei niinkään. Ilmeni, että paikan pyörittäjä oli jopa käynyt Helsingissä, työhaastattelussa Roviolla. Tähän jouduin toki korjaamaan, että siinä tapauksessa kävit Espoossa. :) Hän oli aiemmin piirtänyt mm. Disneylle ja BBC:lle, mutta oli todennut ettei pystyisi elämään Suomen talvessa.
Paluumatkalla alas, pysähdyimme vielä ihastelemaan Waimean kanjonia parille näköalapaikalle. Henki melkein salpautui kanjonin mahtavuutta katsellessa. Kyllä luonto osaa hämmästyttää! Kuinka kateelliseksi tulinkaan, kun seuraavana päivänä Mac vielä lähti Amberin ja Leahin kanssa patikoimaan Waipo’on vesiputoukselle, jonka näimme kanjonissa. Tytöt pääsivät uimaan putoukseen, oli kuulemma upea kokemus. Viimeistään tässä vaiheessa päätin, että joku päivä tulen tänne vielä uudestaan patikoimaan näihin upeisiin maisemiin. Myös Kilalau Ridge Trail jäi kokematta, mahtavin nähtävyys Balbinan mielestä.
Kauailla päivät kuluivatkin patikoinnin sijasta enimmäkseen hiekkarannoilla loikoillessa työnteon ja kokkauksen lomassa.
Siirtyessäni Oahulle maanantaina, oli suunnitelmissa katsastaa paikkoja skootterin selästä sen verran kuin pystyisin. Tiistaina huristelinkin ensimmäiseksi Waikikin vieressä kohoavalle Diamond Head –nimiselle vanhalle kraaterille katsomaan maisemia. Parkkipaikka sijaitsi kuitenkin kraaterin pohjalla, joten sieltä ei nähnyt mitään vaan näköalapaikalle pitäisi vielä patikoida reilu kaksi kilometriä suuntaansa. Päätin riskillä lähteä kokeilemaan, mitä varvas matkasta tykkäisi. Tapaturmasta oli kulunut viikko enkä ollut kävellyt jalalla muutamaa sataa metriä enempää. Hitaasti käveltynä matka kuitenkin sujui mukavasti, joten pääsin kuin pääsinkin huipulle asti ihailemaan saaren näkymiä sekä Honoluluun että toiselle puolelle.
Patikoinnin jälkeen jatkoin matkaa skootterillani länsirannikkoa pitkin Kailaulle asti, jonka jälkeen palasin samaa reittiä takaisin. Maisemat rannikolla olivat upeat, mutta kovasta tuulesta johtuen auto olisi ollut skootteria miellyttävämpi vaihtoehto. Sen siitä saa, kun haluaa säästää rahaa…
Keskiviikkona hyppäsin jälleen skootterin selkään ja suuntasin tällä kertaa kohti itää ja Pearl Harboria. Pääsin jopa perille pysähtymättä kertaakaan tutkimaan karttaa, se jos mikä oli saavutus! Olin perillä noin klo 9.30 ja jätettyäni laukun pakolliseen säilytykseen ($3), menin lipputiskille kyselemään lippua USS Arizonan muistomerkille. Seuraava kierros olikin juuri alkamassa ja sain siihen ilmaisen lipun. Kierros alkoi dokumentilla, jossa selitettiin japanilaisten hyökkäyksen taustoja sekä näytettiin kuvaa Oahulta hyökkäyksen aikaan. Dokumentti oli hyvin valaiseva ja pysäyttävä. Ihmisen vallanhimo ja epäröimättömyys lähteä sotimaan muistutti jälleen siitä, kuinka mitä tahansa voi tapahtua vielä tänäkin päivänä. Ukrainan tilanne ei niin radikaalisti eroa Pearl Harboriin johtaneista tapahtumista…
Dokumentin jälkeen vene vei ryhmän hylyn päälle rakennetulle muistomerkille, josta pääsi tiirailemaan hylkyä ja tutkimaan muistoseinää, johon oli kaiverrettu kaikkien kuolleiden nimet. Laiva paloi niin pahasti, että siitä tuli kuolleiden hauta. Joitain selvisi laivasta hengissä, mutta heidän kuoltuaan on heidätkin haudattu hylkyyn. Seuraavat hautajaiset ovat vuosipäivänä 7.12., kun 100-vuotiaaksi asti elänyt veteraani haudataan hylkyyn.
Vaikka Honolulu oli täynnä japanilaisia turisteja, ei heitä Pearl Harborissa pahemmin näkynyt, jos ollenkaan. En pysty erottamaan japanilaisia ja korealaisia toisistaan, joten en ole varma kumpaa kansakuntaa muutamat aasialaiset edustivat.
Muilla muistomerkeillä en käynyt vierailemassa, itselleni riitti tämä yksi muistomerkki dokumentteineen. Olen kuitenkin enemmän kuin iloinen, että kävin. Oli hyvä pysähtyä historian äärelle hetkeksi.
