Kuukauden kunkut – helmikuu

Helmikuu oli viimeinen kuukauteni Uudessa-Seelannissa ja vietin sen maan pohjoissaarella. Loppukuusta vietin viisi päivää myös Melbournessa, Australiassa. Kuun viimeisenä päivänä saavuin Filippiineille. Alkukuussa täytin myös pyöreitä vuosia, joten paljon erilaisia juttuja mahtui helmikuuhun.

Mitä helmikuusta jäi positiivisena mieleen?

Tulivuoret
Ennen tätä reissua en koskaan ollut nähnyt tulivuorta. Havaijin kokemusten jälkeen kiinnostus tulivuoria kohtaan kasvoi valtavasti. Helmikuussa pääsin kokemaan kaksi erilaista elämystä tulivuoriin liittyen; patikoimalla Tongariro Alpine Crossingin sekä matkustamalla White Islandille. Molemmat kokemukset pääsivät selkeästi parhaimpien Uuden-Seelannin kokemusteni listalle, joten luonnollisesti ovat myös yksi helmikuun kohokohdista. Huikeita elämyksiä molemmat!

Coromandel
Coromandelin niemimaata on kehuttu paljon, eikä syyttä. Kuten niin monessa paikassa Uudessa-Seelannissa, niin Coromandelin elämyksenkin kohdalla sää näyttelee myös isoa osaa. Sen osalta minulla oli tuuria, joten yhden yön vierailuni niemimaalla oli erittäin onnistunut. Bussista sain ihailla kauniita maisemia, joten pidempäänkin olisin ihan varmasti viihtynyt. Coromandel:ssa sattui myös tuuria, kun sain kaksi kivaa tyttöä kämppiksikseni ja satuimme vielä kaikki olemaan samalla retkellä, joten sain koko päiväksi erinomaista seuraa.

Oma huone
Useamman kuukauden matkustamisen jälkeen oli taivaallista saada välillä oma huone, jossa ennen kaikkea sai nukkua rauhassa. Nautin oman huoneen luksuksesta niin Napierissa, Taupossa kuin Whangareissa. Napierissa sohvasurffasin, kahdessa jälkimmäisessä majoituin Airbnb:n kautta. Hotellissa en olisi jutellut kenenkään kanssa, kun taas näin majoittumalla tapasin paikallisia sekä sain niin paljon juttuseuraa kuin itse halusin. Olin oikein tyytyväinen kaikkiin majoituksiin.

Sasha
Melbournessa tapasin 22 vuoden tauon jälkeen Sashan, joka oli lukioluokallani vaihto-oppilaana. Emme olleet edes pitäneet yhteyttä näiden vuosien aikana, mutta silti hän lupautui näyttämään minulle kotikaupunkiaan. Kuinka hauskaa meillä olikaan! Yhtenä päivänä kävimme kävelyllä meren rannassa sekä söimme mainion lounaan rantaravintolassa. Seuraavana päivänä taas sain kutsun drinkeille ja illalliselle Sashan ja hänen ystäviensä kanssa. Drinkit maistuivat niin ravintolassa kuin illan päättäneessä salakapakassakin. Melbourne on todellakin täynnä salaisuuksia, joista vain paikalliset tietävät.

Ikäkriisittömyys
Neljä vuosikymmentä tuli täyteen ilman kriisejä. En tiedä, olenko vieläkään niin ’aikuinen’, kuin nuorena kuvittelin 30-vuotiaan olevan, ja minkä mielikuvan takia kriiseilin ennen edellisen vuosikymmenen aloitusta. Mutta näin vuosikymmen myöhemmin voin vain todeta, että olen tyytyväinen siihen, kuinka ’aikuinen’ tai ’lapsellinen’ olenkaan.

Aucklandin mielenkiintoiset kaupunginosat

Useimmat matkailijat antoivat aika ankean kuvan Aucklandista:
”Kuin mikä tahansa suurkaupunki”
”Ei kannata viipyä kuin 1-2 päivää”

Suositusten perusteella varasin Aucklandiin reilu kaksi päivää. Ajattelin sen olevan reilusti. Hostellisuosituksen sain tapaamaltani saksalaiselta, ja Verandah’s täyttikin odotukset. Yllätyksekseni hostellin sijainti oli myös loistava! Olin ajatellut,  että noin 1,5 km matka keskustaan on ihan ok, vaikka vähän syrjäiseltä kuulostaa moniin muihin hostelleihin verrattuna. Mutta hostellihan sijaitsikin kaupungin kiinnostavimmalla alueella, Ponsonbyssa.

Sunnuntaipäivä menikin leppoisasti Ponsonbyn katuja vaellellessa. Ihania brunssipaikkoja, kahviloita ja ravintoloita sekä mielenkiintoisia liikkeitä sulassa sovussa. Välissä upeita pitsihuviloita. Vähän kuin Punavuori olisi kohdannut Puu-Vallilan ripauksella Kalliota. En ollenkaan kaivannut ydinkeskustan vilskettä enkä kauppoja.

Toisena päivänä jatkoin kaupunginosiin tutustumista. Päätin ensin kävellä keskustaan ja hypätä sieltä bussiin. Vain muutaman sadan metrin päässä hostellilta huomasin yllätyksekseni Safka-ruokakaupan. Olin kuullut pohjoismaisia ruokatuotteita ja karkkeja myyvästä nettikaupasta, mutten tiennyt että myös oikea liike on olemassa. Kauppa oli kuin taivaaseen olisi astunut. Oli näkkileipää ja vaikka mitä ruokatuotteita, mutta koska olin seuraavana aamuna lähdössä Australiaan, jonne ei ruokaa voi viedä, tyydyin tutkailemaan vain karkkihyllyjä. Pieni valinnan vaikeus iski; ostaako Kismet vai Fazerin sininen, vai sittenkin ikisuosikkini Geisha? Muitakin vaihtoehtoja olisi ollut, mutta kerrankin itsekuri piti ja ostin vain Geishan salmiakin kaveriksi. Kunnon suklaata olikin ollut ikävä, nämä ulkomaan suklaat eivät ole oikein olleet makuuni.

Iloisin mielin jatkoin matkaa keskustan ostoskadun läpi. Queen streetilla todella tuli tunne, että voisi olla missä tahansa suurkaupungissa.

Aucklandissa on pitkä rantaviiva ja myös uimarantoja on tarjolla useita. Valitsin tällä kertaa keskustaa lähimmät rannat päivän agendalle ja hyppäsin Mission Bay:hin vievään bussiin. Itse kaupunginosa oli pieni pettymys, sillä rantakadun paria kahvilaa ja liikettä lukuun ottamatta ei nähtävää ollut. Itse hiekkaranta oli ihan kiva. Kävelin rantakatua pitkin kauemmaksi keskustasta ja hiekkarantoja oli pitkin matkaa. Valinnanvaraa uimiseen sekä aurinko- tai varjopaikan löytämiseen riitti.

Aucklandista olisi myös voinut tehdä retkiä lähisaarille, joita on kehuttu kovasti, erityisesti Waiheke-saarta. Siinä mielessä olisin hyvin voinut viettää kolmannenkin päivän Aucklandissa.

Upeat kiinalaiset lyhdyt Aucklandissa

Saavuin Aucklandiin lauantaina 20.2. Kaupungissa oli meneillään kiinalaisen uuden vuoden juhlinnan päättävä Lantern Festival sekä Pride-kulkue, joka kulki aivan hostellini vierestä.

Illan hämärtyessä lähdin kävelemään kohti Auckland Domain:ia, paikallista keskuspuistoa, jossa lyhtyfestivaali järjestettiin. Jalkakäytävät olivat täynnä samaan suuntaan kulkevia, erityisesti kiinalaistaustaisia, ihmisiä lapsista vanhuksiin. Ei tarvinnut karttaa löytääkseen perille.

Lähes 10 prosenttia Aucklandin noin 1,5 miljoonasta asukkaasta on taustaltaan kiinalaisia. Täten on ymmärrettävää, että myös kiinalainen uusivuosi on kaupungissa merkittävä tapahtuma.

Tapahtuma-alueelta löytyi muutamia esiintymislavoja, joissa oli erityyppisiä kiinalaisesityksiä. Luonnollisesti myös erilaisia myyjiä ja sponsoreiden esittelypisteitä oli runsaasti. Oma huomioni kiinnittyi kuitenkin täysin lyhtyihin, joita oli ripoteltu nurmialueelle laajalti.

Puissa roikkuvien perinteisten lyhtyjen sijaan pääpaino esillä olevissa taideteoksissa olikin maassa seisovissa, esittävissä lyhdyissä.

Lyhdyt olivat huikeita taidonnäytteitä ja valaisivat upeasti pimeää iltaa. Osaan lyhdyistä oli jopa yhdistetty liikkuvia elementtejä, kuten lohikäärmeiden kääntyvät päät.

Selkeää reittiä lyhtyjen kiertämiseen ei ollut, joten pimeässä puistossa oli hieman hankala hahmottaa, oliko nähnyt kaikki teokset vai ei. Paikoin kulkeminen oli myös haastavaa, sillä tungosta oli kuin Espalla vappuaattona. Sääliksi kävi pieniä lapsia, jotka oli tuotu rattaissa paikalle. Pimeässä tungoksessa ei varmasti ole kiva olla aikuisten polvien tasolla.

Paikoin oli väljempää ja silloin oli mukava vain nauttia upeista teoksista.

Whangarei Falls sateen jälkeen

Vesiputousten bongailu jatkui Whangareissa, joka oli viimeinen etappini ennen Aucklandia. Kaupunki tarjosi vesiputouksen lisäksi myös kauniin purjevenesatama-alueen aivan keskustassa viehättävine kahviloineen. Pilvisten päivien jälkeen aurinkokin näyttäytyi vaikka ensimmäisenä yönä tulikin vettä oikein kunnolla.

Majoituin Airbnb:n kautta omakotialueella noin kolme kilometriä keskustasta. Oma huone oli kaivattua luksusta muutaman heikommin nukutun yön jälkeen. Talossa majoittui myös ruotsalainen eläkeläinen, joka halusi välttämättä puhua kanssani ruotsia. Hieman oli haasteita tuottaa ruotsia pitkästä aikaa, mutta hyvää harjoitusta se oli!

Sain emännältäni lainaksi pyörän joten suunnittelin päiväretken joka vei ensiksi kaupungin toiselle puolelle, vesiputouksille, ja jatkui sieltä kohti Whangarei Heights -niemeä. Aamu valkeni aurinkoisena ja lämpötila nousi nopeasti. Pyöräily oli mukavaa vaihtelua kävelemiseen. Matka vesiputouksille sujui joutuisasti.

Yön rankkasateiden jälkeen vesiputous oli voimissaan ja veden pauhu kuului kauas metsäpolulle. Vesi lensi pitkälle ja loi myös sumun kaltaisen vesisateen yllättävän kauas. Kameran linssiä oli vaikea pitää kuivana.

Mahtavaa vesiputousta ihailtuani jatkoin pyöräilyä kohti niemimaata, suunnitelmissa rentoutua hetki rannalla näin hellepäivän kunniaksi. Hiekkarantaa ei kuitenkaan tullut vastaan, joten jossain vaiheessa luovutin ja istahdin hetkeksi kivikkoisen rannan tuntumaan. Hiki valui, joten hengähdystauko eväineen tuli tarpeeseen ennen paluumatkaa.

Kaksi merta kohtaavat – Cape Reinga

Taisi olla työkaverini läksiäisissä kesäkuussa, kun silloinen esinaiseni kertoi, että Uuden-Seelannin pohjoiskärjessä voi nähdä, kuinka kaksi merta kohtaavat. Ajatus kiehtoi välittömästi, joten kun valitsin pohjoissaaren kohteita, oli Cape Reinga yksi itsestäänselvyyksistä.

Cape Reingan, eli aivan pohjoisimman kärjen lisäksi pohjoisosan nähtävyyksiin kuuluu 90 Mile Beach, jolla voi ajaa nelivetoisella autolla. Rannalla ajaminen on myös melko tarkkaa puuhaa, joten varmimmin sinne uskaltautuu retken avulla. Ja kun kokopäiväretken hintakin lounaineen oli vain noin 30 euroa, ei auton vuokraus olisi missään nimessä kannattanut.

Yhdeksältä lähti bussi ajamaan kohti pohjoista. Koska oli laskuvesi, suuntasimme heti rannalle. Parin pysähdyksen avulla sai todella käsityksen siitä, kuinka pitkästä hiekkarannasta todella on kyse. Tosin 90 mailin sijasta ranta on itseasiassa noin 88 kilometrin mittainen, mikä sekin on huima luku.

Jatkoimme matkaa hiekkateemalla ja pysähdyimme seuraavaksi korkeille dyyneille. Pelottomat pääsivät laskemaan mäkeä. Oma oloni oli väsynyt, joten en innostunut kokeilemaan hiekkadyynin laskua vaan tyydyin katsojan rooliin. Yllättävän moni kokeili laskemista, ääniefekteillä varustettuna. Kaiken kukkuraksi lasku päättyi matalaan veteen, joten kastuminen oli taattu.

Pääsimme lähtemään hiekkadyyneiltä ennen muita retkibusseja joten päätimme suunnata suoraan Cape Reingalle ja jättää lounastauon myöhemmäksi. Odotin jännityksellä Cape Reingalla vallitsevaa säätä. Sääennuste lupasi sadetta, mutta oppaamme kertoi kärjessä olevan yleensä parempi sää. Pilvetön sää ei missään nimessä ollut, mutta ainakaan ei satanut ja aurinkokin pilkahteli välillä.

Kävely majakalle teki hyvää bussissa istumisen jälkeen. Rannikkomaisema oli kaunis ja karu vaikkakin turistien kansoittama. Majakan luo oli pystytetty ’tienviitta’, johon oli merkitty etäisyyksiä eri kaupunkeihin sekä etelänavalle. Taas tuli todettua, kuinka kaukana Euroopasta sitä onkaan.

Vaikka majakoista pidänkin, oli paikan ehdoton vetonaula itselleni kuitenkin Tyynen valtameren ja Tasmanian meren kohtaaminen. Usvaisesta säästä johtuen horisonttia ei näkynyt, mutta merten kohtaamisen synnyttämät aallot olivat silti hyvin näkyvissä. Todella mielenkiintoinen ilmiö!

Tällä hetkellä olen jo Melbournessa, mutta vielä on pari postausta Uudesta-Seelannista tulossa.

Pilvinen Paihia ja ihana Russell

Ensimmäinen etappini matkalla kohti saaren pohjoiskärkeä, oli Paihia. Pohjoiskärkeen, eli Cape Reingaan, toki pääsee myös Aucklandista tai Paihiasta lähtevällä päiväretkellä, mutta minua ei kiinnostanut tuntikausien bussimatkat. Lisäksi odotin innolla pohjoisosan lämpimiä kelejä ja aurinkoisia rantapäiviä.

Paihiaan menevään bussiin hyppäsi myös Coromandel:ssa tapaamani Sabrina, joka oli iltalautan sijaan ottanut aamuvarhaisella bussin ja matkasi myös Paihiaan.

Paihia yllätti. Kuvittelin saapuvani pohjoisosan 'pääkaupunkiin', monipuolisten palveluiden äärelle. Todellisuudessa Paihia on pieni turistikaupunki, jossa riittää kyllä hostelleita ja motelleja, mutta mitään muuta ei oikein olekaan. Keskustan ympäri kävelee reilussa viidessä minuutissa.

Meni vähän sormi suuhun. Mitäs ihmettä täällä tekisi melkein kolme päivää, kun sääennustekaan ei lupaillut rantakelejä. Yön nukuttuamme, päätimme Sabrinan kanssa lähteä päiväretkelle lyhyen lauttamatkan päähän Russellin kaupunkiin.

Russell on viehättävä kylä, josta puuttuu Paihian turistileima. Pitsihuvilat meren rannassa houkuttelevat terassille. Aurinkokin tuntuu pilkistävän pilven takaa. Kävelimme kukkulalle ihailemaan ympäröiviä maisemia. Perille päästyämme alkoi tietysti tihuttamaan, joten kauaa ei viihdytty.

Illalla yritin pähkäillä seuraavaa kohdetta. Valitettavasti sääennuste näytti vetiseltä perjantaihin asti koko maassa, joten näytti olevan aika lailla sama mihin suuntaisin. Päädyin lopulta menemään ensiksi pohjoiseen, koska Cape Reingalla halusin joka tapauksessa käydä. Sen jälkeen miettisin uudestaan, missä viettäisin pari viimeistä päivää ennen Aucklandia.

Toisena Paihian päivänä suuntasimme Sabrinan kanssa ensiksi käsityömarkkinoille. Kojuja oli vain kourallinen, mutta ne tarjosivat kauniita koruja ja muita käsitöitä. Hinnat olivat korkeat, joten ostokset jäivät tekemättä. Lounaan jälkeen päätimme kävellä Haruru Falls -vesiputousta katsomaan. Matka oli pitkä, mutta kaverin kanssa oli mukava kävellä leppoisaa tahtia. Erityisesti Mangrove-puiden keskellä oli upeaa tallustella.

Itse vesiputous oli ihan kiva, muttei henkeä salpaava. Huomaa kyllä, että on alkanut tulla hieman kriittiseksi luonnonnähtävyyksiä kohtaan reissun edetessä.

Sabrina oli väsynyt ja ilma oli todella kostean lämmin, joten päätimme kävellä takaisin autotien viertä koska se oli lyhyempi reitti. Hetken kuluttua tunsin erittäin kipeän pistoksen kyljessäni. Jostain syystä mehiläinen oli päättänyt pistää minua kylkeen, oli varmaan kokenut heiluvan käsivarteni uhkaavana. Hitsi, että sattui! Pistokohta turposi välittömästi ja tuntui siltä, että piikki oli jäänyt ihon alle. Aluksi käveleminen sattui, mutta olo helpottui ajan myötä. Ajatus reilun tunnin kävelystä ei kuitenkaan tuntunut kovin houkuttelevalta. Siksi ilo olikin suuri, kun yhtäkkiä auto pysähtyi ja vanha herrasmies tarjosi meille kyytiä, vaikkemme olleet liftanneet.

Kaupungissa päätin käydä lääkäriasemalla poistattamassa piikin. Tällä kertaa matkavakuutuskorttini ei kelvannut heille, kuulemma liian suuri riski, että eivät saisi rahojaan. Joten saisin maksaa laskun itse. Piikkiä ei kuitenkaan löytynyt enää ihon alta. Käynti ei ollut silti turha,  sillä sain antihistamiinireseptin lievään allergiseen reaktioon. Ilman sitä, punainen ihottuma saattaisi kuulemma levitä muualle kroppaan.

Hämmästykseni oli suuri, kun viiden minuutin käynti maksoi vain 20 dollaria, eli noin 13 euroa. Suomessa ei taida päästä edes ovesta sisään noin halvalla!

Illalla varasin vihdoin majoituksen ja bussin seuraavalle päivälle Kaitaiaan sekä retken Cape Reingalle keskiviikoksi. Ensimmäistä kertaa jätin majoitusvarauksen näin viime tippaan.

Rantapäivä Coromandelissa

Perjantaina oli vuorossa rantapäivä ja ensimmäistä kertaa uskaltauduin mereen uimaan ilman märkäpukua.

Monet ovat kehuneet Coromandelin niemimaata, joten luonnollisesti se piti tsekata. Matkavalmistelut vaativat paljon suunnittelua, sillä bussiyhtiö jota käytän, ei mahdollistanut matkustamista yhden päivän aikana. Google tuli tälläkin kertaa avuksi ja löysin paikallisbussin, jonka avulla pääsin päivässä Whakatanesta Coromandel Town -nimiseen kylään niemimaan länsirannikolle.

Saapuessani hostellille, varasin seuraavaksi päiväksi retken itärannikon kuuluisille rannoille; Cathedral Cove ja Hot Water Beach. Kaksi huonekaveriani, hollantilainen Laura ja saksalainen Sabrina olivat myös tulossa samalle retkelle.

Meitä tultiin noutamaan vasta klo 11.30, joten pääsin nauttimaan rauhallisesta aamusta ja ehdin käydä ostamassa eväitä ennen lähtöä.

Maisemat olivat kauniit ja oli kiva pysähtyä näköalapaikalle matkan varrella. Kukkuloilla oli uhkaavan harmaita pilviä, mutta elättelimme toiveita, että rannalla niitä ei olisi.

Cathedral Coven parkkipaikalla näkymät vain paranivat. Lenkkarit flipflopien tilalle ja kävelemään kohti rantaa vievää polkua. Auringon porottaessa oli lähes 40 minuutin matka hieman hikistä touhua, vaikka alamäkeen mentiinkin.

Hihkaisimmekin riemusta, kun ranta avautui edessämme. Kaunis ranta, joka on joillekin tuttu Narnia-elokuvasta, oli kuitenkin kovin ruuhkainen. Löysimme silti mukavan paikan asettautua.

Vietimme meressä melkein tunnin, välillä vain kävimme syömässä eväitä. Ihan liian pian oli aika laittaa taas lenkkarit jalkaan ja lähteä kapuamaan rinnettä ylös bussille. Ylämäessä vasta hiki tulikin, ja olin iloinen kuskin viereisestä paikastani, sillä ikkunasta tuli ihana tuulenvire.

Hot Water Beach oli lyhyen ajomatkan päässä. Saimme pienet lapiot ja suuntasimme kohti ihmismassaa. Muilta osin ranta oli lähes autio, joten oli helppo päätellä, missä kohtaa kuuma vesi löytyisi.

Ihmiset olivat kaivaneet hiekkaan kuoppia, joissa he istuivat tai makoilivat lämpimässä mineraalivedessä. Jossain syvyyksissä rannan alla kulki kuumaa laavaa, joka lämmitti veden. Ja toden totta, joissain paikoissa vesi oli höyryävän kuumaa, joten oli tärkeää löytää sopivan lämmin kohta.

Meillä kävi tuuri, sillä löysimme tyhjänä olevan, juuri sopivan lämpimällä vedellä täyttyneen kuopan. Meidän ei tarvinnutkaan ryhtyä kaivuuhommiin. Oli kuitenkin vähän tylsää, kun kaksi espanjalaisnaista änkesivät "meidän" kuoppaan, vaikka se ei ollut tarpeeksi suuri kaikille. Jostain syystä he olivat seuranneet meitä koko päivän.

Istuskelimme vesikuopassa ja juttelimme niitä näitä. Välillä kävimme meressä vilvoittelemassa. Uimisesta ei voi oikein puhua, sen verran suuret aallot osuivat rantaan. Pari viikkoa aiemmin, oli aaltojen korkeus ollut kuusi metriä. Nyt sentään veteen uskalsi mennä.

Aurinkoisessa säässä Coromandel näytti parastaan ja oli ihana viettää päivä hyvässä seurassa rannoilla rentoutuen.

Hyppäsin vielä samana iltana lauttaan ja jatkoin matkaa Aucklandiin yhdeksi yöksi ennen saaren pohjoisosan valloitusta.