Nuorena uskaltaa

Vesi. Yhteistyö. Jännitys.
Koskenlasku on aina kiinnostanut minua. Suomessa hyvät kosket ovat kaukana pääkaupunkiseudulta, joten kokemukset ovat jääneet vähäisiksi. Kahdesti olen kuitenkin päässyt lajia kokeilemaan, kerran Laukaan suunnalla ja kerran Kotkan lähistöllä.

Koska Uusi-Seelanti on myös tässä lajissa yksi maailman parhaista kohteista, oli koskenlasku bucket listallani. Eteläsaarella olisi ollut loistavia paikkoja koskenlaskuun, mutta päätin säästää jonkun mieluisan aktiviteetin Pohjoissaarelle. Halusin ehdottomasti kokea vaikeimman mahdollisen kosken, joten vaihtoehtoja ei ollut montaa. Päädyin varaamaan Rafting New Zealand -yritykseltä Wairoa River -reissun, joka toteutuu vain 26 sunnuntaina vuodessa, jolloin jokeen lasketaan tarpeeksi vettä muutaman tunnin ajaksi. Halusin ajoittaa aktiviteetin syntymäpäiväni tienoille ja kuin tilauksesta synttärit osuivat sunnuntaille, joten päätös oli helppo.

Aamu starttasi klo 8.15 Tauposta lähtevällä kuljetuksella. Lähes kahden tunnin ajomatkan jälkeen pääsimme McLaren Falls -puistoon, jossa tapasimme omilla autoilla tulleet ja puimme varusteet päällemme. Porukkka jaettiin kolmeen ryhmään, kolmeen venekuntaan. Sain kavereikseni itävaltalaisen pariskunnan sekä sveitsiläisen ja amerikkalaisen miehen. Oppaaksemme saimme firman omistajan, Luken.

Veneen ollessa vielä rannalla, opettelimme muutamat käskyt, jonka jälkeen harjoittelimme niitä vielä vedessä ”tasaisella”. Koskessa oli jokaisen pudotuksen jälkeen tasainen osuus, jossa odotimme aina muita veneitä. Vaihtelimme myös sitä, mikä vene meni ensimmäisenä ja näin pääsimme välillä näkemään kuinka muut laskivat osuuden, josta olimme jo tulleet alas.

Luke oli selvästi kokenut ohjaaja. Silti jokaiseen pudotukseen lähtiessä jännitti vähän, sen verran jänniä nimiä oli niille annettu. Luke selitti jokaisen osalta, miten juuri tässä pudotuksessa toimitaan ja mitä pahimmillaan voi käydä. Se jos mikä nosti jännitystä, kun kuuli pahimpia vaihtoehtoja.

Valmistauduimme jokaiseen osuuteen erikseen, jonka jälkeen meloimme vauhdikkaasti pudotukseen. Vesi roiskui kasvoille ja välillä vyöryi täysin ylitsemme. Hauskaa!

Valmistautuessamme kosken vaativimpaan pudotukseen, alkoi tosin hymy vähän hyytyä yhdeltä jos toiselta. Siinä kohdassa, kun kuulimme, että pahimman vaihtoehdon toteutuminen tarkoittaa kuolemaa, vaihtui kiva jännitys pelonsekaiseksi tunteeksi. En todellakaan halunnut kuolla hukkumalla vedenalaiseen luolaan.
Fiilikset olivat vaisut pudotukseen lähdettäessä ja Luken ohjeita ja käskyjä kuunneltiin todella tarkasti. Meidän vene meni ensimmäisenä. Pudotus meni mallikkaasti ja kaikki huokaisivat helpotuksesta, kun olimme ”turvassa”. Myös muut veneet suoriutuivat hienosti emmekä joutuneet jännittämään kenenkään puolesta. Tässä kohtaa kuulimme, että kaksi ihmistä on todella hukkunut tähän koskeen. Hyvä, ettei sitä sentään kerrottu etukäteen.

Loppuosassa koskea oli vielä pari helppoa pudotusta ja lisäksi kävimme uimassa varusteet päällä. Kukaan ei pudonnut veneestä laskun aikana, joten siinä mielessä kaikki onnistui erinomaisesti.

Kuivalle maalle päästyäni, olivat ajatukset vähän sekaiset. Olin tyytyväinen, että pääsin laskemaan koskea hyvällä porukalla, mutten silti osannut oikein päättää, oliko aktiviteetti onnistunut. Kuolemanpelko oli vähän turhan jännittävä lisä mutta toisaalta taas muissa pudotuksissa ei oikein päässyt jännittämään ollenkaan. Koskenlaskussa se, että näkee pudotuksen edessään, tuo jännityksen tunteen. Luke kuitenkin ohjeisti meidät menemään jokaisessa pudotuksessa ”pakkolaskuasentoon”, eli pää polviin. Näin pystyisimme varmemmin veneessä.

Kiinnitimme kuitenkin huomiota jo paikan päällä ja jälkikäteen kuvia katsellessa siihen, että muut oppaat eivät näin käskeneet tehdä. Näin muut osallistujat kokivat kosken hyvin eri tavalla kuin meidän venekunta. Siksi fiilikset ovat edelleen hieman ristiriitaiset.

Yhdysvaltalainen laskukaverini Brian lupautui ystävällisesti heittämään minut lounaan jälkeen Rotoruaan, joka oli seuraava kohteeni. Juuri lähtiessämme matkaan, sain sähköpostiini viestin sohvasurffaus-isännältäni, ettei hän voikaan ottaa minua luokseen. Voi itku! Onneksi löytyi hostellihuone nopealla varoitusajalla kahdeksi yöksi. Ja kiva hostelli olikin, huoneessa ei ollut kerrossänkyjä vaan kaikille oli erilliset sängyt. Luksusta!

Seuraavana päivänä treffasin taas Brianin ja kävimme tutustumassa kaupungin kuumiin altaisiin ja kupliviin muta-altaisiin, joista kaupunki on kuuluisa. Altaat tosin levittivät niin pahaa rikin katkua koko kaupunkiin, etten ymmärrä miten ihmiset pystyvät elämään siellä.

Kansallispäivän osuttua lauantaille, oli maanantai pyhäpäivä. Se ei kuitenkaan katukuvassa näkynyt, vaan kaikki kaupat ja ravintolat olivat auki.

Reitti-sivua on taas päivitetty. Vielä puuttuu suunnitelmat muutaman päivän osalta. Ainakin ihan pohjoiskolkassa aion käydä.