Kuukauden kunkut - tammikuu

Vuosi 2016 alkoi Westportissa ja tammikuun lopussa päätin eteläsaaren kiertueeni ja otin lautan pohjoissaarelle, Wellingtoniin. Kuukauden aikana sain nauttia lämpenevästä kelistä ja upeista merenrannoista. Ihastuin eteläsaaren pohjoiseen rannikkoseutuun.

Wharariki beach
Ihana, upea hiekkaranta kivimuodostelmineen ja hiekkadyyneineen. Niin vähän ihmisiä, että saatoin ajoittain kuvitella olevani autiolla rannalla. Parin tunnin rentoutuminen tuli sopivaan kohtaan. Myös ratsastus samalla rannalla seuraavana päivänä oli hieno kokemus. Saa nähdä, säilyykö Wharariki koko maan kauneimpana rantana mielessäni, vai ei.

Abel Tasman
Odotukset kansallispuistoa kohtaan olivat ennakkoon kovat, niin moni oli sitä kehunut. Tällä kertaa odotukset täyttyivät ja puisto lumosi minut kauneudellaan. Oli täydellistä päästä sekä patikoimaan, melomaan että myös makoilemaan kauniilla hiekkarannoilla. On mahdotonta päättää, mikä oli puiston paras osa tai elämys. Kokonaisuus oli vertaansa vailla.

Juokseminen
En ole kovin suuri juoksemisen ystävä, mutta tarkoituksena oli reissulla juosta säännöllisesti ja siten pitää kuntoa yllä. Varpaan murtuma sotki kuitenkin suunnitelmat. Tammikuun viimeisellä viikolla uskaltauduin vihdoin Wellingtonissa kokeilemaan juoksemista. Eihän se kevyesti missään nimessä kulkenut, mutta olin niin iloinen, että pystyin juoksemaan! Se jos mikä, oli varma merkki varpaan parantumisesta, ettei se ollenkaan reagoinut juoksemiseen. Ilon päivä!

Ravintolaillallinen Nelsonissa
Tuore kala on jotain niin hyvää. Toisen kokkaama ateria on ylellisyyttä. Matkustuspäivän päätteeksi oli ihana vain kävellä sisään rentoon, bistro-henkiseen ravintolaan ja tilata ruokaa ja lasi viiniä. Urban Eatery:n tartar suli suussa ja oli täydellinen valinta lämpimänä kesäiltana. Olin onnellinen.

Hurmaava Golden Bay

Abel Tasmanin kansallispuistossa koin turistien aiheuttamaa ruuhkaa, mutta puiston länsipuolella, Golden Bayn alueella oli toinen tilanne. Enkä ihmettele, sillä en itsekään kuullut alueesta ennen saapumistani eteläsaaren pohjoisrannikolle, Nelsoniin. Sen jälkeen jokainen, joka oli käynyt Golden Bayssa, oli sitten kyse turistista tai paikallisesta, kehui alueen erinomaisuutta. Eikä suotta.

Sain Brightwaterissa asuvalta Strangin perheeltä tukun vinkkejä alueen nähtävyyksistä ja koska minulla oli lopulta kokonainen viikko aikaa viettää alueella, sain melko hyvän kuvan kauniista rannikkoseudusta.

Vietin ensin kolme yötä Takakan kaupungissa, joka on reilun 1100 asukkaan myötä alueen suurin keskus. Abel Tasmanin kansallispuiston patikkareitin voi aloittaa tai päättää tänne ja siksi kaupungista löytyykin useampi hostelli.
Huonoksi tuurikseni sää oli kovin sateinen Takakassa oleskeluni ajan. Sama tilanne oli koko saarella, joten en olisi voinut asiaan vaikuttaa. Kävin kuitenkin molempina päivinä pyöräilemässä hotellilta lainaamallani pyörällä. Ensimmäisenä päivänä suuntasin kohti kansallispuistoa, käyden katsomassa luonnon ihmeitä The Grove -nimisessä paikassa. Se oli alue metsässä, josta löytyi suuri kalliohalkeama sekä meren muokkaamia kallioita ajalta, jolloin meri ulottui kauemmas sisämaahan. Samalla reissulla kävin katsomassa alueen hiekkarantoja, jotka eivät pilvisessä säässä näyttäneet parastaan, mutta ovat varmasti helteellä upeita.

Maanantai alkoi sateisena, mutta sen tauottua uskaltauduin pyörän selkään suuntana yksi maailman kirkkaimmista lähteistä, Te Waikoropupu Springs, tuttavallisemmin Pupu Springs. Lähteellä on myös ollut suuri merkitys maan alkuperäiskansan, Maoreiden hengellisissä uskomuksissa.
Pyöräilymatka taittui helposti ja lähteen ympärille oli rakennettu helppo kulkureitti. Harmaan sään vuoksi lähde ei luonnollisesti näyttänyt parastaan, mutta siitä huolimatta näki hyvin, kuinka kirkasta vesi oli. Juuri kun lähdin polkemaan takaisin, taivas aukeni ja vettä tuli oikein kunnolla. Kastuin läpimäräksi, mikä ei olisi haitannut ollenkaan, jos hostellissa olisi ollut kuivaushuone. Nyt kesti kaksi päivää saada lenkkarit kuiviksi.
Takakan lähellä olisi ollut muutakin nähtävää, mutta säästä johtuen tuli pysyteltyä paljon hostellilla. Sääliksi kävi viittä ruotsalaistyttöä, jotka olivat tulleet Takakaan vain yhdeksi yöksi nauttiakseen hiekkarannoista. Eivät tainneet edes nähdä rantaa.

Keskiviikkona sää muuttui taas yllättäen aurinkoiseksi siirtyessäni kauemmas luoteeseen, Collingwoodin kylään. Hostellin omistaja otti minut kyytiinsä Takakasta, mikä oli kovin ystävällistä. Sain samalla kiertoajelun kylässä sekä tietoa alueesta. Tutustuin illalla kanadalaiseen huonekaveriini, joka oli ollut Lappeenrannassa vaihto-oppilaana. Hän pyysi minua mukaansa seuraavana päivänä rannalle ja luonnollisesti suostuin ehdotukseen mielelläni.

Halusimme molemmat mennä Wharariki rannalle ja saimme vinkin hostellin emännältä, että sinne kannattaa mennä laskuveden aikaan. Rannalle ajoi noin puoli tuntia, jonka jälkeen oli vielä valittavissa joko 20 minuutin tai tunnin kävelymatka. Päätimme valita pidemmän, 3 km, reitin, sillä se kulki parin järven ohi emmekä myöskään uskoneet matkaan menevät tuntia. Maisemat olivatkin hienot, kuljimme lampaiden keskeltä ja parin pienen järven ohitse. Maisemat eivät kuitenkaan olleet mitään verrattuna rannalta avautuvaan näkymään. Suuria kiviä tai kallion osia kohosi vedestä ja hiekkaranta oli todella suuri. Kävi tosin myös selväksi, että veden ollessa korkeimmillaan, olisi ranta melkein kokonaan kadonnut.

Kävelimme rantaa pitkin ja toisessa päässä yritimme etsiä tuulelta suojaisen paikan auringonottoa varten, huonolla tuloksella. Niinpä parin tunnin auringonoton jälkeen olimme yltä päältä hiekassa, korvia myöten. Oli kuitenkin ihanaa ottaa pari tuntia ihan rennosti. Palasimme autolle lyhyempää reittiä pitkin, joka ei ollut yhtään niin näyttävä kuin pidempi reitti.

Seuraavaksi otimme suunnaksi toisen alueen kuuluisuuden, Farewell Spit:n. Maailman pisin hiekkasaareke on yli 20 km pitkä. Päätimme kävellä ensin parkkipaikalta saarekkeen toiselle puolelle, kävellä muutama kilometri sitä pitkin ja sitten ylittää se ja palata takaisin parkkipaikan puolta. Tuuli heitti taas hiekkaa päällemme, mutta silti kävelyreitti oli hieno. Saarekkeen länsipuolella ranta oli jostain syystä paljon näyttävämpi, joten olimme tyytyväisiä,  että kävelimme myös sille puolelle. Hiekkadyynien ylitys oli fyysisesti osin haastavaa, mutta kävi hyvästä treenistä. Illalla olimmekin molemmat melko väsyneitä aurinkoisen ja hiekkaisen päivän jäljiltä.

Torstaina olikin vuorossa odottamani maastoratsastusretki, josta kirjoittelinkin aiemmin. Se suuntautui samalle rannalle, mutta näin mielelläni rannan uudestaan.

Ratsastus todella tuntui jaloissa perjantaina, mutta päätin silti ottaa pyörän alleni ja käydä katsastamassa lisää luontonähtävyyksiä. Pyöräilin Devil’s Boot:lle, joka tosiaan muistutti tien laidassa kohoavaa, ylösalaisin olevaa varsikenkää. Parin valokuvan jälkeen jatkoin matkaa hiekkatietä pitkin kohti Milnthorne:n luonnonpuistoa. Metsästä löytyi kävelyreittien verkosto, jossa olisi saanut kulumaan helposti pari tuntia. Valitsin kuitenkin melko suoraviivaisen reitin kohti Collingwoodia. Vaikka reitistö oli vain kävelijöille, pystyin hyvin taluttamaan pyörää mukanani. Vaikka parikkipaikoilla olikin näkynyt muutama auto, sain kulkea täysin omassa rauhassani metsässä. Polku päättyi meren rantaan, josta oli noin 2,5 km matka Collingwoodiin rantaa pitkin. Olin kuvitellut pyöräileväni koko matkan, mutta laskuvedestä huolimatta hiekkapohja oli sen verran pehmeää, ettei pyöräilystä oikein tullut mitään.

Viihdyin Golden Bayssa erinomaisesti ja kaikkien luontonähtävyyksien katsastamiseen olisi saanut helposti toisenkin viikon kulumaan. Yksi erityinen ja mieleenpainuva asia oli myös hostellien pitäjien ystävällisyys ja kiinnostus asiakkaitaan kohtaan. He juttelivat mielellään asiakkaiden kanssa pitkin päivää, sekä Takakassa että Collingwoodissa.

Viikonloppuna matka jatkui kohti itää. Edessä ovat viimeiset päivät eteläsaarella ennen keskiviikon lauttamatkaa pohjoissaarelle.

Ihana Abel Tasman

Ensimmäiset kehut Abel Tasmanin kansallispuistosta kuulin jo Australiassa. Hollantilainen Lisbet kehui Ison Valliriutan purjehduksella, että se oli hänen Uuden-Seelannin reissun kohokohta. Sen jälkeen moni muukin reissaaja on kehunut puistoa, joten luonnollisesti sinne piti päästä katsomaan itse, mistä kaikki puhuvat.

Valitsin majapaikakseni Motuekan kaupungin, joka sijaitsee vajaan puolen tunnin ajomatkan päässä Abel Tasmanista. Lähemmäksikin olisi päässyt, joko Kaiteriteriin tai Marahauhun puiston itäpuolella, tai Takakaan puiston länsipuolella. Motueka on kuitenkin näistä kaupungeista suurin (noin 7000 asukasta) ja kun vielä retkifirmat tarjosivat sieltä ilmaisen bussikuljetuksen, oli valintani helppo.

Vietin Motuekassa neljä yötä eli kolme kokonaista päivää. Ensimmäiseksi päiväksi, perjantaiksi, oli luvattu hieman sateista säätä, joten en varannut mitään erikoista tekemistä sille päivälle, vaan suunnittelin reissua eteenpäin ja odottelin sään selkeytymistä. Alkuillasta sade vihdoin loppui ja kävinkin tekemässä kävelylenkin rannassa.

Lauantaille olin varannut Abel Tasman Kayaks -yrityksestä Earth, Sea and Sand -nimisen patikointi&melontaretken. Heillä oli useita vastaavia retkiä tarjolla, joten valinta oli vaikea. Tarjolla olisi myös ollut useamman päivän retkiä sekä koko päivän melontaa, mutta pidin yhden päivän yhdistelmäretkeä itselleni sopivimpana vaihtoehtona.

Bussi nouti kahdeksalta ja vei Marahauhun, jossa yrityksellä oli tilat ja jossa sain briiffauksen päivään. Briiffin yhteydessä kuulin, että tuuli on melko kova ja voi olla että melontaosuus jää suunniteltua lyhyemmäksi kovan vastatuulen vuoksi. Siinä tapauksessa loppumatka olisi kävelyä, sillä olin joka tapauksessa tulossa takaisin kohti lähtöpistettä.

Aamu alkoi kuitenkin naapurirakennuksen pihalta, jossa hyppäsin vesitaksin kyytiin. Eivät meinanneet löytää varaustani koneelta, sillä joku oli kirjoittanut nimeni väärin. Jo toisen kerran tällä reissulla olin Seija. Siitä huolimatta pääsin kuitenkin oikean taksin kyytiin ja ei kun traktorin vetämänä kohti rantaa. Edellisen päivän epävakaa keli aiheutti sen, että nyt oli porukkaa liikenteessä ja vesitaksit saivat ihan ruuhkan aikaiseksi.

Positiivinen yllätys oli, että vesitaksi vei meidät katsomaan kuuluisaa haljennutta kiveä, Split Rock, jonka näkee useimmissa Abel Tasmanin mainoksissa, vaikkei se itseasiassa ole edes puiston alueella vaan Marahausta katsottuna aivan toisessa suunnassa. Kävimme kuitenkin lyhyesti sen luona jonka jälkeen suuntasimme vielä Adelen saaren rannikolle katsomaan hylkeitä ennenkuin matkasimme varsinaiseen päämääräämme Torent Bayhin.

Torent Baysta alkoi itsenäinen patikointi Abel Tasmanin rannikkoreittiä pitkin kohti Bark Bay:ta. Abel Tasmanin rannikkoreitti on yksi Uuden-Seelannin yhdeksästä Great Walk:sta ja sen patikoiminen kokonaan veisi 3-5 päivää. Vesitaksin kuski kertoi tämän minun valitsemani pätkän olevan hänen suosikkinsa koko reitiltä, joten odotukset korkealla lähdin kävelemään. Samassa taksissa tuli noin kymmenen muutakin kävelijää, mutta lähdimme kaikki omaa tahtia liikkeelle.

Reitin alkupäässä tuli jo mieleen, että onko tämä pelkkää metsässä kävelyä, joka ei eroa muista aiemmista kävelyretkistäni, mutta jonkin ajan kuluttua näin ensimmäisen vilahduksen rannikosta ja siitä eteenpäin olinkin myyty. Maisemat olivat upeat, pieniä hiekkarantapoukamia, upean värinen meri, vihreä metsä ja kaukana siintävät kukkulat. Parin tunnin kävely meni nopeasti ja polku oli todella helppo kävellä. Porukkaa oli tosin paljon liikenteessä, huomasi kyllä että korkeasesonki on alkanut. Se oli ainoa miinuspuoli reitillä, vähän liikaa ihmisiä omaan makuuni.

Bark Bayn hiekkaranta oli ihana ja oli kiva, että olin kävellyt sen verran reippaasti, että ehdin nauttia auringosta rannalla vajaan tunnin lounaan nauttimisen lomassa. Bikinit päälle vaan ja rannalle lekottelemaan. Vesi oli tosin sen verran viileää, että uimaan en uskaltautunut.

Sitten olikin aika taas hypätä vesitaksin kyytiin ja suunnata takaisin päin. Hyppäsin pois kyydistä Watering Cove -nimisessä poukamassa, jossa oli kanootteja ja oppaita odottamassa. Oppaallani Jonilla  (tyttö) oli jokin tilanne päällä yhden pariskunnan kanssa, jonka setvittyään pääsin vihdoin hänen puheillensa. Siinä kohtaa selvisi, että melonta oli tältä päivältä peruttu todella kovan vastatuulen takia. Rannalta lähti kuitenkin muita melontaryhmiä liikkeelle, mutta ne olivat eri yritysten retkiä. Abel Tasman Kayaks oli päättänyt kuitenkin perua melonnan, koska kukaan ei nauttisi siitä. Näinpä saisin hyvityksen melonnan osuudesta ja lisäksi sain valita, halusinko palata Marahauhun suoraan Watering Cove:sta vesitaksilla, vai kenties patikoida noin kolme tuntia takaisin. Kolmas vaihtoehto olisi tehdä reilun tunnin patikkaretki Anchorage-nimisen poukaman ympäristössä ja tulla sieltä puoli viiden vesitaksilla takaisin.

Valitsin viimeisen vaihtoehdon. Sain vielä mukaani ekstra-evästä ja niin lähdin taas matkaan. Joni suositteli kivaa rantaa reitin varrelta nimeltään Te Pukatea. Reitti tuli ensin Anchoragen rantaan, joka oli täynnä ihmisiä. Jatkoin matkaani, mutta päätin kävellä suoraan Te Pukateaan ja rentoutua siellä sen sijaan, että olisin kävellyt koko lenkin niemenkärjen ympäri. Te Pukatea olikin kivan rauhallinen poukama, jossa oli vain muutama ihminen sekä pari venettä. Otin aurinkoa tunnin verran, kunnes oli taas aika lähteä vesitaksille. Takseihin pyrkivä ihmismäärä oli valtava ja kippareilla meinasi mennä hermo. Oli myös vaikea löytää oikea taksi, johon minun tulisi mennä. Löytyihän se lopulta ja pääsin turvallisesti takaisin.

Toimistolla selvittelin melontarahojen palautusta ja samalla tiedustelin, josko seuraavana päivänä olisi mahdollista päästä melomaan. Heillä oli tarjolla joko koko päivän melontaretki puiston pohjoisosassa tai sitten sama pätkä, joka minun piti sinä päivänä meloa. Koska koko päivän melontaretki oli kallis enkä ollut varma riittäisivätkö voimani siihen, päädyin samaan melontaosuuten kuin alunperinkin oli suunnitelmissa. Sain myös sovittua niin, että jos kävelisin Watering Coveen, minun ei tarvitsisi maksaa siitä muuta kuin lounaan osuus, noin 9€. Lupasivat noutaa minut aamulla taas bussilla, joten se oli sillä selvä.

Sunnuntaina lähdin taas kahdeksalta liikenteeseen ja tällä kertaa jatkoin Marahaun toimistolta Abel Tasmanin rantareitin alkupäähän ja siitä reittiä pitkin Watering Coveen kävellen. Edellispäivän reittiin verrattuna tämä pätkä ei ollut ihan yhtä vaikuttava maisemiltaan, mutta ihan kiva silti. Reilun kolmen tunnin kävelyn jälkeen saavuin jälleen Watering Coveen, joka näytti hyvin erilaiselta. Vuorovesi oli ylempänä ja kajakkeja oli enemmän, mikä aiheutti sen, että rantaa ei melkein näkynyt ollenkaan. Syötyäni lounaan valmistauduimme melontaan.

Käytössä oli kajakkikaksikoita, ja sain parikseni brittiläisen, 67-vuotiaan miehen. Hänellä oli oma jokikajakki kotona, joten olin ihan tyytyväinen saadessani kokeneen parin. Lyhyen ohjeistuksen jälkeen lähdimme matkaan. Meitä oli yhteensä kahdeksan henkeä ja opas.

Koska meri oli melko tyyni, suuntasimme ensin Adele saarelle katsomaan hylkeitä ja sen jälkeen jatkoimme melontaa rannan suuntaisesti. Saaren toisessa päässä oli upea hiekkaranta sekä merelle ulottuva hiekkasärkkä. Olinkin iloinen, kun pienen pohdinnan jälkeen päätimme pitää tauon rannalla.

Minä ja pari muuta olimme juuri ottamassa kuvia hiekkasärkällä, kun Joni tuli kertomaan, että tuuli on kääntynyt ja meidän pitäisi lähteä heti melomaan. Tuuli oli tosiaan kääntynyt vastaiseksi ja voimistunut selvästi vain 10 minuutissa. Loppumatkalla saikin tehdä töitä oikein kunnolla, jotta pääsimme perille. Alkumatkasta kun meidän kajakin käskettiin meloa hitaammin, aivan kuin sunnuntaiajelulla. Toisaalta oli kiva päästä kokemaan sekä leppoisaa melontaa että kunnon merimelontaa. Joni kertoi, että edellisen päivän keli oli silti vielä vähintään tuplasti pahempi, joten melonta olisi oikeasti ollut aika tuskaista.

Olin todella iloinen, että lauantain melontaosuus peruttiin. Näin pääsin nauttimaan melonnasta ja lisäksi sain kahden päivän retken yhden päivän hinnalla. Lopputulos oli siis oikein onnistunut!
Kävelin lähes puolet Abel Tasman Coast Track:sta ja olen myös sitä mieltä, että Torrent Baysta Bark Bayhin on paras osuus. Samoin yhdyn muihin siinä, että Abel Tasmanissa todella kannattaa käydä. Yksi eteläsaaren parhaita kohteita.