Huikea Tongariro Alpine Crossing

Tongariro Alpine Crossing on rankattu yhdeksi maailman parhaista päivävaelluksista. Olin aluksi silti epävarma siitä, antaisiko se minulle niin paljon, olinhan jo kävellyt Havaijilla kraaterin läpi enkä toisaalta ollut Taru Sormusten Herrasta -elokuvan fani. Niin moni reittiä kuitenkin kehui, että pakkohan se oli omaankin matkasuunnitelmaan sisällyttää.

Majoituin Turangissa, joka on National Park:n ohella läheisimpiä paikkakuntia. Varasin kuljetukset Adventure Headquarters:lta, joka oli halvin. Meno-paluu hostellilta oli 27€. Valittavana oli joko lähtö klo 6 tai 7.30. Ei ole vaikea arvata, kumman varasin...

Virallinen ohjeistus 19.4 km matkan kestosta on 5,5-7,5 tuntia ilman taukoja. Jossain kehotettiin varaamaan matkaan vähintään seitsemän tuntia. Reitin kerrotaan olevan erittäin jyrkkä ja haastava. Niinpä ajattelin, että minulla menisi varmaan kahdeksan tuntia taukoineen, sillä en ole nopea patikoija varsinkaan ylämäissä.

Säätiedotus lupaili puolipilvistä, iltapäivästä kirkastuvaa säätä mutta reitin korkeimmalle kohdalle vain neljä astetta lämmintä. Niinpä nautittuani pari edellistä päivää +29 asteen helteistä, varauduin reissuun kaksilla housuilla, kevytuntuvatakilla, villapaidoilla, lapasilla, pipolla jne.

Aamu valkeni aurinkoisena ja lämmitti mukavasti jo puoli yhdeksältä, jolloin lähdin tallustamaan reittiä pitkin. Alkuosa oli mukavan tasaista ja helppokulkuista polkua. Ilma oli selkeästi ohuempaa, olihan reitin alku jo yli kilometrin korkeudessa. Tunnin päästä oli alkuosan ainoa vessa edessä, ja näytti siltä, että olin kulkenut alkumatkan hyvää vauhtia. Tästä alkoi kipuaminen Paholaisen rappusiksi -nimettyä osuutta pitkin. Nousua 1400 metristä 1600 metriin. Hiki valui auringon porottaessa naamaan. Olin silti iloinen hyvästä kelistä, ilmeisesti useimmiten keli on vähintäänkin pilvinen, jos ei jopa sateinen.

Reitti oli täynnä patikoijia ja monet ohittelivat vauhdikkaasti ylämäessä. Pidin säännöllisesti lyhyitä huilaustaukoja, jotka toimivat ennen kaikkea hengityksen tasaajina. Ilma oheni koko ajan. Polku oli hyvässä kunnossa ja sisälsi paljon rappusia. Vain satunnaisesti oli tasainen pätkä, muuten kavuttiin jyrkkää rinnettä pitkin tauotta. Yhden pidemmän tasaisen osuuden jälkeen näytti siltä, että edessä oleva harjanne olisi ehkä reitin korkein kohta. Toive osoittautui vääräksi, kun ”huipulla” aukeni näkymä vielä jyrkemmästä osuudesta. Ilmassa haisi rikki, oli selvää että nyt ollaan tuliperäisellä alueella.

Evästauon jälkeen oli aika ottaa jyrkkä osuus haltuun. Taas näytti, kuin olisin päässyt huipulle, mutta ei. Vielä oli yksi jyrkänne edessä. Sen jälkeen avautuva maisema kuitenkin viimeistään sai ymmärtämään, miksi tänne kannatti hiki otsassa ja jalat polttaen kavuta. Punainen kraateri oli todella nimensä veroinen ja uskomattoman hieno. Ympäröivä näkymä oli henkeäsalpaava.

Vain muutaman minuutin kävelyn jälkeen saavuin viimein korkeimmalle kohdalle, josta avautui toinen, vähintään yhtä upea näkymä: Emerald Lakes. Tätä näkymää olin odottanut ja koska sääkin suosi, en joutunut pettymään. Järviä ympäröivä kiviaines värjää ne upean värisiksi ja taustalla kimalteleva Blue Lake jää ihan kakkoseksi.

Laskeutuminen alas järville osoittautui haastavaksi. Polku oli upottavaa hiekkaa ja parin minuutin välein joku pyllähtikin pehvaalleen. Onneksi ei kuitenkaan naamalleen! Itse onnistuin pysymään pystyssä, kun laitoin jalkaterän aina maahan sivuttain, jolloin sain hyvän tukipinta-alan. Syvemmille vatsalihaksille oli silti käyttöä jyrkkää rinnettä laskeutuessa. Tässä kohtaa olisi vaellussauvoille selkeästi ollut käyttöä.

Vaikka järvien jälkeen reitti jatkoikin laskeutumista, oli silti edessä muutamia lyhyitä ylämäkiä, jotka todella tuntuivat jaloissa. Puolitoista tuntia ennen reitin päätöstä oli vihdoin luvassa toinen vessa. Sen yhteydessä olevalla mökillä oli mukava istahtaa evästauolle. Tässä kohtaa tuntui, että loppupätkä menee kevyesti.

45 minuutin jälkeen ja saman verran ennen ”maalia”, oli kuitenkin toinen fiilis. Jalat olivat todella väsyneet. Siinä kohtaa ei kuulunut ilon kiljahduksia, kun kyltti kertoi jäljellä olevan matkan. Sen sijaan päätepisteessä riemun kiljahduksia pääsi yhdeltä jos toiselta.

Reitti oli totisesti haastava, nousi lähes 1900 metriin. Ennakko-odotuksista poiketen, onnistuin kävelemään sen seitsemässä tunnissa taukoineen, josta olen ylpeä. Matkalla näin niin muutaman ikääntyvän kuin pari alle 10-vuotiasta lastakin, joten kyllä se on mahdollista monien suorittaa. Itse kävelin lenkkareissa, vaikka vaelluskenkiä suositellaan. Jotkut näyttivät vetäneen reitin valkoisissa tennareissa. Ihan siihen en itse lähtisi. Varsinkin sateisella säällä vaelluskengät olisivat varmasti oikea valinta.

Lämpimiä vaatteita en lopulta tarvinnut ollenkaan. Hyvin olisi pärjännyt shortseilla ja t-paidalla sekä pilvisellä säällä yhdellä pitkähihaisella.

Olen tyytyväinen, että suoritin reitin. Maisemat todella ovat huikeat ja oli myös ihan hyvä saada taas fyysistä haastetta. Katsotaan, saanko jalat kävelemään huomenna. :)

Kuukauden kunkut - tammikuu

Vuosi 2016 alkoi Westportissa ja tammikuun lopussa päätin eteläsaaren kiertueeni ja otin lautan pohjoissaarelle, Wellingtoniin. Kuukauden aikana sain nauttia lämpenevästä kelistä ja upeista merenrannoista. Ihastuin eteläsaaren pohjoiseen rannikkoseutuun.

Wharariki beach
Ihana, upea hiekkaranta kivimuodostelmineen ja hiekkadyyneineen. Niin vähän ihmisiä, että saatoin ajoittain kuvitella olevani autiolla rannalla. Parin tunnin rentoutuminen tuli sopivaan kohtaan. Myös ratsastus samalla rannalla seuraavana päivänä oli hieno kokemus. Saa nähdä, säilyykö Wharariki koko maan kauneimpana rantana mielessäni, vai ei.

Abel Tasman
Odotukset kansallispuistoa kohtaan olivat ennakkoon kovat, niin moni oli sitä kehunut. Tällä kertaa odotukset täyttyivät ja puisto lumosi minut kauneudellaan. Oli täydellistä päästä sekä patikoimaan, melomaan että myös makoilemaan kauniilla hiekkarannoilla. On mahdotonta päättää, mikä oli puiston paras osa tai elämys. Kokonaisuus oli vertaansa vailla.

Juokseminen
En ole kovin suuri juoksemisen ystävä, mutta tarkoituksena oli reissulla juosta säännöllisesti ja siten pitää kuntoa yllä. Varpaan murtuma sotki kuitenkin suunnitelmat. Tammikuun viimeisellä viikolla uskaltauduin vihdoin Wellingtonissa kokeilemaan juoksemista. Eihän se kevyesti missään nimessä kulkenut, mutta olin niin iloinen, että pystyin juoksemaan! Se jos mikä, oli varma merkki varpaan parantumisesta, ettei se ollenkaan reagoinut juoksemiseen. Ilon päivä!

Ravintolaillallinen Nelsonissa
Tuore kala on jotain niin hyvää. Toisen kokkaama ateria on ylellisyyttä. Matkustuspäivän päätteeksi oli ihana vain kävellä sisään rentoon, bistro-henkiseen ravintolaan ja tilata ruokaa ja lasi viiniä. Urban Eatery:n tartar suli suussa ja oli täydellinen valinta lämpimänä kesäiltana. Olin onnellinen.

Ihana Abel Tasman

Ensimmäiset kehut Abel Tasmanin kansallispuistosta kuulin jo Australiassa. Hollantilainen Lisbet kehui Ison Valliriutan purjehduksella, että se oli hänen Uuden-Seelannin reissun kohokohta. Sen jälkeen moni muukin reissaaja on kehunut puistoa, joten luonnollisesti sinne piti päästä katsomaan itse, mistä kaikki puhuvat.

Valitsin majapaikakseni Motuekan kaupungin, joka sijaitsee vajaan puolen tunnin ajomatkan päässä Abel Tasmanista. Lähemmäksikin olisi päässyt, joko Kaiteriteriin tai Marahauhun puiston itäpuolella, tai Takakaan puiston länsipuolella. Motueka on kuitenkin näistä kaupungeista suurin (noin 7000 asukasta) ja kun vielä retkifirmat tarjosivat sieltä ilmaisen bussikuljetuksen, oli valintani helppo.

Vietin Motuekassa neljä yötä eli kolme kokonaista päivää. Ensimmäiseksi päiväksi, perjantaiksi, oli luvattu hieman sateista säätä, joten en varannut mitään erikoista tekemistä sille päivälle, vaan suunnittelin reissua eteenpäin ja odottelin sään selkeytymistä. Alkuillasta sade vihdoin loppui ja kävinkin tekemässä kävelylenkin rannassa.

Lauantaille olin varannut Abel Tasman Kayaks -yrityksestä Earth, Sea and Sand -nimisen patikointi&melontaretken. Heillä oli useita vastaavia retkiä tarjolla, joten valinta oli vaikea. Tarjolla olisi myös ollut useamman päivän retkiä sekä koko päivän melontaa, mutta pidin yhden päivän yhdistelmäretkeä itselleni sopivimpana vaihtoehtona.

Bussi nouti kahdeksalta ja vei Marahauhun, jossa yrityksellä oli tilat ja jossa sain briiffauksen päivään. Briiffin yhteydessä kuulin, että tuuli on melko kova ja voi olla että melontaosuus jää suunniteltua lyhyemmäksi kovan vastatuulen vuoksi. Siinä tapauksessa loppumatka olisi kävelyä, sillä olin joka tapauksessa tulossa takaisin kohti lähtöpistettä.

Aamu alkoi kuitenkin naapurirakennuksen pihalta, jossa hyppäsin vesitaksin kyytiin. Eivät meinanneet löytää varaustani koneelta, sillä joku oli kirjoittanut nimeni väärin. Jo toisen kerran tällä reissulla olin Seija. Siitä huolimatta pääsin kuitenkin oikean taksin kyytiin ja ei kun traktorin vetämänä kohti rantaa. Edellisen päivän epävakaa keli aiheutti sen, että nyt oli porukkaa liikenteessä ja vesitaksit saivat ihan ruuhkan aikaiseksi.

Positiivinen yllätys oli, että vesitaksi vei meidät katsomaan kuuluisaa haljennutta kiveä, Split Rock, jonka näkee useimmissa Abel Tasmanin mainoksissa, vaikkei se itseasiassa ole edes puiston alueella vaan Marahausta katsottuna aivan toisessa suunnassa. Kävimme kuitenkin lyhyesti sen luona jonka jälkeen suuntasimme vielä Adelen saaren rannikolle katsomaan hylkeitä ennenkuin matkasimme varsinaiseen päämääräämme Torent Bayhin.

Torent Baysta alkoi itsenäinen patikointi Abel Tasmanin rannikkoreittiä pitkin kohti Bark Bay:ta. Abel Tasmanin rannikkoreitti on yksi Uuden-Seelannin yhdeksästä Great Walk:sta ja sen patikoiminen kokonaan veisi 3-5 päivää. Vesitaksin kuski kertoi tämän minun valitsemani pätkän olevan hänen suosikkinsa koko reitiltä, joten odotukset korkealla lähdin kävelemään. Samassa taksissa tuli noin kymmenen muutakin kävelijää, mutta lähdimme kaikki omaa tahtia liikkeelle.

Reitin alkupäässä tuli jo mieleen, että onko tämä pelkkää metsässä kävelyä, joka ei eroa muista aiemmista kävelyretkistäni, mutta jonkin ajan kuluttua näin ensimmäisen vilahduksen rannikosta ja siitä eteenpäin olinkin myyty. Maisemat olivat upeat, pieniä hiekkarantapoukamia, upean värinen meri, vihreä metsä ja kaukana siintävät kukkulat. Parin tunnin kävely meni nopeasti ja polku oli todella helppo kävellä. Porukkaa oli tosin paljon liikenteessä, huomasi kyllä että korkeasesonki on alkanut. Se oli ainoa miinuspuoli reitillä, vähän liikaa ihmisiä omaan makuuni.

Bark Bayn hiekkaranta oli ihana ja oli kiva, että olin kävellyt sen verran reippaasti, että ehdin nauttia auringosta rannalla vajaan tunnin lounaan nauttimisen lomassa. Bikinit päälle vaan ja rannalle lekottelemaan. Vesi oli tosin sen verran viileää, että uimaan en uskaltautunut.

Sitten olikin aika taas hypätä vesitaksin kyytiin ja suunnata takaisin päin. Hyppäsin pois kyydistä Watering Cove -nimisessä poukamassa, jossa oli kanootteja ja oppaita odottamassa. Oppaallani Jonilla  (tyttö) oli jokin tilanne päällä yhden pariskunnan kanssa, jonka setvittyään pääsin vihdoin hänen puheillensa. Siinä kohtaa selvisi, että melonta oli tältä päivältä peruttu todella kovan vastatuulen takia. Rannalta lähti kuitenkin muita melontaryhmiä liikkeelle, mutta ne olivat eri yritysten retkiä. Abel Tasman Kayaks oli päättänyt kuitenkin perua melonnan, koska kukaan ei nauttisi siitä. Näinpä saisin hyvityksen melonnan osuudesta ja lisäksi sain valita, halusinko palata Marahauhun suoraan Watering Cove:sta vesitaksilla, vai kenties patikoida noin kolme tuntia takaisin. Kolmas vaihtoehto olisi tehdä reilun tunnin patikkaretki Anchorage-nimisen poukaman ympäristössä ja tulla sieltä puoli viiden vesitaksilla takaisin.

Valitsin viimeisen vaihtoehdon. Sain vielä mukaani ekstra-evästä ja niin lähdin taas matkaan. Joni suositteli kivaa rantaa reitin varrelta nimeltään Te Pukatea. Reitti tuli ensin Anchoragen rantaan, joka oli täynnä ihmisiä. Jatkoin matkaani, mutta päätin kävellä suoraan Te Pukateaan ja rentoutua siellä sen sijaan, että olisin kävellyt koko lenkin niemenkärjen ympäri. Te Pukatea olikin kivan rauhallinen poukama, jossa oli vain muutama ihminen sekä pari venettä. Otin aurinkoa tunnin verran, kunnes oli taas aika lähteä vesitaksille. Takseihin pyrkivä ihmismäärä oli valtava ja kippareilla meinasi mennä hermo. Oli myös vaikea löytää oikea taksi, johon minun tulisi mennä. Löytyihän se lopulta ja pääsin turvallisesti takaisin.

Toimistolla selvittelin melontarahojen palautusta ja samalla tiedustelin, josko seuraavana päivänä olisi mahdollista päästä melomaan. Heillä oli tarjolla joko koko päivän melontaretki puiston pohjoisosassa tai sitten sama pätkä, joka minun piti sinä päivänä meloa. Koska koko päivän melontaretki oli kallis enkä ollut varma riittäisivätkö voimani siihen, päädyin samaan melontaosuuten kuin alunperinkin oli suunnitelmissa. Sain myös sovittua niin, että jos kävelisin Watering Coveen, minun ei tarvitsisi maksaa siitä muuta kuin lounaan osuus, noin 9€. Lupasivat noutaa minut aamulla taas bussilla, joten se oli sillä selvä.

Sunnuntaina lähdin taas kahdeksalta liikenteeseen ja tällä kertaa jatkoin Marahaun toimistolta Abel Tasmanin rantareitin alkupäähän ja siitä reittiä pitkin Watering Coveen kävellen. Edellispäivän reittiin verrattuna tämä pätkä ei ollut ihan yhtä vaikuttava maisemiltaan, mutta ihan kiva silti. Reilun kolmen tunnin kävelyn jälkeen saavuin jälleen Watering Coveen, joka näytti hyvin erilaiselta. Vuorovesi oli ylempänä ja kajakkeja oli enemmän, mikä aiheutti sen, että rantaa ei melkein näkynyt ollenkaan. Syötyäni lounaan valmistauduimme melontaan.

Käytössä oli kajakkikaksikoita, ja sain parikseni brittiläisen, 67-vuotiaan miehen. Hänellä oli oma jokikajakki kotona, joten olin ihan tyytyväinen saadessani kokeneen parin. Lyhyen ohjeistuksen jälkeen lähdimme matkaan. Meitä oli yhteensä kahdeksan henkeä ja opas.

Koska meri oli melko tyyni, suuntasimme ensin Adele saarelle katsomaan hylkeitä ja sen jälkeen jatkoimme melontaa rannan suuntaisesti. Saaren toisessa päässä oli upea hiekkaranta sekä merelle ulottuva hiekkasärkkä. Olinkin iloinen, kun pienen pohdinnan jälkeen päätimme pitää tauon rannalla.

Minä ja pari muuta olimme juuri ottamassa kuvia hiekkasärkällä, kun Joni tuli kertomaan, että tuuli on kääntynyt ja meidän pitäisi lähteä heti melomaan. Tuuli oli tosiaan kääntynyt vastaiseksi ja voimistunut selvästi vain 10 minuutissa. Loppumatkalla saikin tehdä töitä oikein kunnolla, jotta pääsimme perille. Alkumatkasta kun meidän kajakin käskettiin meloa hitaammin, aivan kuin sunnuntaiajelulla. Toisaalta oli kiva päästä kokemaan sekä leppoisaa melontaa että kunnon merimelontaa. Joni kertoi, että edellisen päivän keli oli silti vielä vähintään tuplasti pahempi, joten melonta olisi oikeasti ollut aika tuskaista.

Olin todella iloinen, että lauantain melontaosuus peruttiin. Näin pääsin nauttimaan melonnasta ja lisäksi sain kahden päivän retken yhden päivän hinnalla. Lopputulos oli siis oikein onnistunut!
Kävelin lähes puolet Abel Tasman Coast Track:sta ja olen myös sitä mieltä, että Torrent Baysta Bark Bayhin on paras osuus. Samoin yhdyn muihin siinä, että Abel Tasmanissa todella kannattaa käydä. Yksi eteläsaaren parhaita kohteita.

Itseään haastamassa vesiputouksilla

Queenstownin huonekavereilta kuulin paljon kehuja canyoning-nimisestä aktiviteetista. En siihen kuitenkaan heti kiinnittänyt sen enempää huomiota, kunnes Wanakaan saavuttuani tuli mieleeni tarkistaa mistä on kyse.

Canyoning on saanut alkunsa Ranskasta ja lajissa laskeudutaan alas vesiputouksen vuorenrinteeseen kaivertamaa kanjonia pitkin. Erilaisia laskeutumistapoja on viisi: kävely, uinti, laskeutuminen köyden varassa, pehvamäki ja hyppääminen.

Kuulosti juuri mulle sopivalta jutulta! Sopivasti haastetta mutta ei liikaa. Ja mikä parasta, pääsisi viettämään päivän vesiputouksissa.

Aktiviteetti oli onneksi tarjolla myös Wanakassa, jossa toimii Deep Canyon -yritys, jonka omistajat ovat tuoneet lajin maahan. Heillä oli tarjolla useita erilaisia retkiä kolmessa eri vaikeustasossa. Koska suurimmaksi osaksi kyse on köyden varassa laskeutumisesta, jota olen tehnyt ennenkin mm. Hangon vesitornista, halusin päästä keskivaikealle retkelle.

Retkeä varatessani, heillä ei ollut muita Big Nige -retkestä kiinnostuneita, mutta koska minimi osallistujamäärä oli vain kaksi, elättelin toiveita että retki kuitenkin toteutuisi joko maanantaina tai tiistaina. Maanantaille olisi ollut tarjolla heidän kaikkein helpoin retkensä, mutta en halunnut sitä ottaa vaan päätin odottaa vielä tiistaihin. Tiistaina oli joka tapauksessa toteutumassa toinen helpompi retki, Niger Stream, joten voisin vaihtaa siihen, jos Big Nige ei toteutuisi.

Maanantai-iltana sain ilokseni puhelun, jossa varmistettiin kiinnostukseni Big Nigea kohtaan, sillä toinen kiinnostunut oli löytynyt. Mahtavaa! Niinpä vietin tiistain Mt. Aspiring kansallispuistossa.

Lähdimme aamulla matkaan kahden oppaan ja kuuden osallistujan voimin pakettiautolla. Myös Niger Streamin osallistujat tulivat samaan kanjoniin, he vain suorittivat lyhyemmän matkan. Automatka lähtöpisteelle kesti vajaan tunnin, suurimmaksi osaksi ajoimme erittäin irtosoraista soratietä pitkin – kivet vain kolisivat pakun kylkiin. En yhtään ihmettele, että osa autonvuokrausfirmoista kieltää hiekkateillä ajamisen, sen verran huonossa kunnossa ne ovat.

Lähtöpaikalla saimme varusteiksi märkäpuvun sekä siihen kuuluvat sukat ja hanskat, alle surffipaidan ja ohuen fleecen sekä päähän kypärän ja sen alle lämpökypärän. Jalkaan saimme lainata heidän lenkkareita, sillä omat eivät mahtuneet jalkaan märkäpuvun sukkien kanssa. Tavaroista muodostettiin reppu selkään ja sitten ei muuta kuin vuorenrinnettä kapuamaan. Se olikin hikistä hommaa. Puolen tunnin kipuamisen jälkeen oli aika pukea märkäpuku päälle, mikä ei ollut aivan helppoa hikisen ihon kanssa.

Niger Streamin osallistujat jäivät jonnekin alemmaksi joten meitä oli vain australialainen Joanna ja minä oppaamme Jeremyn kanssa. Kävimme läpi muutamat käsimerkit, sillä kanjonissa on vaikea kuulla ohjeita veden kohinan yli.

Ensimmäinen laskeutuminen köydellä jännitti hieman, enhän ollut laskeutunut vuosiin ja lisäksi vesiputous toisi lisähaastetta, kun vettä tulisi paineella päälle samanaikaisesti. Laskeutuminen meni kuitenkin oikein hyvin, joten sen jälkeen ei enää pahemmin tarvinnut laskeutumista jännittää. 22 metrin korkuinen laskeutuminen oli pisin, jonka suoritimme.

Laskeutumisen lisäksi tykkäsin erityisesti pehvamäestä, eli luonnon vesiliukumäestä. Se oli hauskaa! Laskimme kerran myös pää edellä, jonka lopuksi piti tehdä kuperkeikka. Onnistuihan se, mutta ei ollut minun lempihommaa.

Uskallusta testattiin muutamaan otteeseen myös hypyissä. Aloitimme pienestä kolmen metrin korkeudelta vesiputouksen alaosaan tehtävästä hypystä ja viimeisimpänä hyppäsimme seitsemästä metristä. Se vähän jännitti, erityisesti koska piti osua vesilammikon keskelle. Keskityin siihen niin paljon, etten tajunnut ettei tästä korkeudesta kannata enää hypätä pommilla, kuten pienemmät hypyt hyppäsimme. Niinpä vedin pommin joka tuli kyllä nätisti vesilammikon keskelle, mutta keikautti minut myös hieman selälleni, joten laskeuduin veteen selkä edellä. Ilmathan siinä lähti vähän pihalle ja selkälihakset ottivat iskusta itseensä sen verran, että menivät jumiin. Mutta mitä pienistä! Hyvin silti pystyin suorittamaan viimeisen reitin osuuden, köydessä liukumisen, sekä kävelemään mäen alas. Hypyt olivat vapaavalintaisia, eli niitä ei ollut pakko tehdä. Mutta pitihän sitä itseään vähän haastaa!

Tykkäsin päivästä kovasti, erityisesti sen takia, että meitä oli vain kaksi, joten odotusajat eivät olleet kovin pitkiä. Tavoitimme yhdessä kohtaa muun porukan ja vaikka heitäkin oli vain neljä, huomasi heti kuinka hitaasti he etenivät. Queenstownissa ymmärtääkseni ryhmien koko on helposti 10 henkeä, kun Deep Canyonin maksimi on viisi. Mielelläni maksoin pari kymppiä enemmän pienestä ryhmäkoosta.

Lisäksi oli upeaa päästä näkemään lähietäisyydeltä, kuinka vesi on vuosien saatossa muovannut vuorta ja luonut vaihtelevan maiseman.

Illalla laitoin vähän lämpövoidetta selkään, se auttoi hyvin rentouttamaan lihaksia.

Päiväkävelyllä Kepler Trackilla

Uudessa-Seelannissa on upeat kävely- ja vaellusmaastot. Yhdeksää suosituinta ja parhaiten ylläpidettyä reittiä kutsutaan nimellä ’Great Walk’. Maanantaina tutustuin hieman yhteen näistä, Kepler Trackiin. Murtunut varvas ei vielä kestä kovaa pitkäaikaista rasitusta, mutta ajattelin testata sitä muutaman tunnin patikoinnin muodossa.

Kepler Track lähtee aivan Te Anaun kaupungin kupeesta. Alkupisteeseen kävelee keskustasta noin tunnin tai matkan voi taittaa myös bussilla, jos ei ole autoa. Neljäs vaihtoehto on ottaa venekyyti Brod Bayhin.

Koska olin lähdössä vielä illalla bussilla Queenstowniin, oli aikani rajallinen. Niinpä päädyin lyhyimpään vaihtoehtoon yhdistettynä bussikyytiin takaisin kaupunkiin. Kävelin keskustasta Kepler Track –parkkipaikalle (Control Gates toiselta nimeltään) tunnin. Mainoksissa puhuttiin 50 minuutista, mutta ilmeisesti sitä ei oltu laskettu keskustasta asti vaan Fiordlandin kansallispuiston infopisteestä, joka sijaitsee kaupungin laidalla.

Tästä aloituspisteestä olisi voinut lähteä patikoimaan ympyrän muotoista reittiä kumpaan tahansa suuntaan. Valitsin suunnan kohti Rainbow Reachia, koska sieltä pääsee bussilla kaupunkiin. Matkaa oli edessä 9.5 km ja esitteen mukaan matkaan menisi 2.5h. Itse reitin varrella olevassa kyltissä luki kuitenkin 2.5-3.5h, joten hieman jäin miettimään, ehdinkö 3h ja 40min päästä lähtevään bussiin.

Reitti kulki joen vartta pitkin ja polku oli hyvässä kunnossa. Maasto oli hyvin tasaista ja aika-ajoin tuli vastaan koko lenkin kiertäneitä vaeltajia tiedustellen matkan kestoa parkkipaikalle. Joella on kuvattu jokin Taru Sormusten Herrasta -elokuvan pätkäkin, mutta koska en ole leffoja nähnyt enkä kirjoja lukenut, niin asialla ei itselleni ole merkitystä.

Evästauolle löysin mukavan paikan korkealta törmältä josta saattoi ihailla jokea. Laskeskelin, että kestää vielä noin kaksi tuntia Rainbow Reachille, joten minun pitäisi ehtiä bussiin hyvin. Arvio heitti kuitenkin pahasti, sillä olinkin jo reilun tunnin päästä perillä. Yhteensä tuohon 9.5km matkaan menikin vain 2h 20min. Toki selässäni oli ison rinkan sijasta vain kevyt reppu, mutta silti yllätyin, kuinka nopeasti olin tullut.

Koska bussin lähtöön oli vielä yli tunti aikaa, jatkoin reittiä eteenpäin reilun kilometrin kunnes käännyin takaisin. Bussia oli odottamassa jo muutama koko reitin kiertänyt ja heitä liittyi joukkoon vielä lisää. Porukka oli hieman väsynyttä ja jutustelun kautta syykin selvisi. Rankan reitin lisäksi myös sää oli ollut rankka: edellisenä päivänä lumimyräkkä oli yllättänyt heidät vuorilla ja he olivat vaeltaneet yli viisi tuntia lumisateessa, joka oli ajoittain tullut ihan vaakasuoraan. Olivat kuulemma miettineet takaisin kääntymistä, mutta jatkoivat kuitenkin matkaa. Pari miestä oli vasta ensimmäisellä vaelluksellaan. He olivat ilmeisesti kuitenkin varustautuneet tarpeeksi hyvin, toisin kuin eräs aasialainen mies jonka olivat nähneet. Aasialainen oli lähtenyt vuorille ilman takkia ja sukkia, joten luonnollisesti hän oli kääntynyt takaisin lumimyräkän yllättäessä.

Bussi saapui aikataulun mukaisesti klo 15, joka on päivän ainoa varma vuoro. Muut vuorot ajetaan vain ennakkovarauksella. Selvisi, että bussiin mahtui vain 11 henkilöä ja meitä oli 19. Niinpä kuski otti kyytiin ennakkovarauksen tehneet mutta lupasi tulla n. 20 minuutin kuluttua takaisin hakemaan meidät loput. Loistavaa palvelua!

Olen päivittänyt reitti-sivua, sieltä löytyy nyt suunnitelmia vähän pidemmälle sekä erillinen kartta Uuden-Seelannin kierroksesta.

Vuonoristeily Milford Soundilla

Fiordlandin luonnonpuisto sijaitsee Uuden-Seelannin lounaisosassa ja on Oseanian suurin luonnonpuisto. Puistossa on useita tunnettuja patikointireittejä, mm. Milford Trackin kävelee joka kesä noin 15 000 ihmistä. Koko reitti kestää 4 päivää.

Vähemmän patikoinnista innostuneille on tarjolla maisemaristeilyjä kahdelle eri vuonolle. Milford Sound on tunnetumpi ja sijaitsee lähempänä Te Anaun kaupunkia, Doubtful Sound on taas suurempi.

Ihan ei vuonojen ja luonnonpuiston nimeäjillä ole mennyt homma putkeen: sound tarkoittaa nimittäin joen muodostama laakso jonka meri valtaa, joten se on väärä termi näille jääkauden muodostamille vuonoille. Luonnonpuiston nimestä taas on kadonnut j-kirjain johonkin, oikea kirjoitusasu olisi Fjordland.

Jos ei ole varaa ja/tai aikaa tutustua molempiin vuonoihin, kumpi pitäisi valita? Mielipiteitä on tietysti monia, mutta luin jostain nettikeskustelusta, että Milford Sound olisi dramaattisempi ja siten valokuvauksellisempi, kun taas Doubtful Soundin puolesta puhui luonnonrauha ja pienempi turistien määrä. Itselle valinta oli vaikea, mutta valitsin lopulta Milford Soundin dramaattisuuden vuoksi.

Vuonoristeilyjä tekee useampikin firma, joten sen valinta oli seuraava haaste. Bookme-sivuston kautta olisi saanut risteilyjä todella halvalla, alle 15 eurolla. Risteily olisi kuitenkin pitänyt sovittaa bussiaikatauluihin enkä tässä kohtaa jaksanut selvitellä juurta jaksain eri vaihtoehtoja. Niinpä päädyin varaamaan bussi+risteily –yhdistelmän Mitre Peakilta, josta reppureissaajien FB-kommenteissa oli hyviä kokemuksia veneen pienuudesta johtuen; se pääsisi lähemmäksi vesiputouksia kuin suuret alukset. Lisäksi bussimatka olisi myös turistiretki, eli matkalla saisi tietoa maisemista.

Retkipäivän aamu, lauantai, koitti harmaana ja tihkusateisena. Odottelin tilausvahvistuksen lupaamaa kuljetusta bussille klo 8.45 hostellin edessä. Kymmenen minuuttia myöhemmin sitä ei vielä näkynyt, joten soitin hieman huolestuneena Mitre Peakiin kysyäkseni asiasta, bussin kun piti lähteä viiden minuutin päästä enkä edes tiennyt mistä. Asiakaspalvelija epäili kuskin olevan noutamassa muita, mutta lupasi varmistaa ja soittaa takaisin. Muutaman minuutin kuluttua hän soitti ja vahvisti auton noukkivan muita ensin mutta olevan matkalla. Bussikaan ei kuulemma lähde vielä 25 minuuttiin.

Auto tuli, mutta olin ainoa kuljetettava, mitä hieman ihmettelin. Auto kuskasi minut viiden minuutin kävelymatkan päähän, jossa bussi oli parkissa. Kuski taas ei löytänyt nimeäni listasta, joten aloin kaivamaan varausvahvistusta sähköpostista. Samassa kuski löysikin nimeni, mutta sen kohdalla luki että hyppäisin kyytiin paluumatkalla. Alku ei siis mennyt ihan nappiin ja asiakaspalvelun valehtelu oli hieman outoa, koska olin ainoa Te Anausta kyytiin tuleva. Muut olivat aloittaneet retken jo pari tuntia aiemmin Queenstownista. Mutta koska pääsin matkaan, ei asiasta muodostunut ongelmaa.

Kahden ja puolen tunnin bussimatkan aikana pysähdyimme pari kertaa ottamaan valokuvia ja lisäksi kerran vessaan. Muutamissa valokuvauksellisissa kohdissa kuski myös hidasti jotta kaikki ehtivät nähdä maisemat ja halutessaan ottaa kuvia ikkunan läpi.

Paattimme oli todellakin pienempi kuin pari muuta satamassa ollutta laivaa. Pääsimme lähtemään lähes suoraan bussin saavuttua, mikä oli mukavaa. Sade tarkoitti hyvää vesiputousten bongailulle ja niitä riittikin! Toiset kapeita ja vähävetisiä, pari oikein upeaa tapausta. Seilasimme vuonon vasenta reunaa kohti Tasmanian merta ja toista puolta takaisin. Molemmilla puolilla näimme hylkeitä ja lukemattoman määrän vesiputouksia. Kapteeni ajoi veneen ihan kiinni yhteen vesiputoukseen, mikä oli mahtavaa. Kannella olijat kastuivat läpimäriksi.

 

Sade vain yltyi risteilyn aikana ja maisemat muuttuivat sumuisimmiksi. Toisaalta näin pääsi näkemään vuonon tyypillisimmillään, sataahan täällä 182 päivänä vuodesta mikä tekee Milford Soundista yhden maailman sateisimmista asutuista paikoista.

Kaksi tuntia kului yllättävän nopeasti ja sitten olikin taas aika hypätä bussiin ja suunnata takaisin. Olin tyytyväinen, että tein retken Te Anausta käsin, enkä Queenstownista. Yhteensä 10 tunnin bussimatka kahden tunnin risteilyn vuoksi olisi itselle ollut turhan paljon istumista yhdelle päivälle.

Haastavasta alusta huolimatta retki oli onnistunut. Jostain syystä en kuitenkaan kokenut sellaisia wau-elämyksiä, kuin mitä muiden kommenttien perusteella odotin. Ilmeisesti sen verran alkaa reissuelämä painamaan, ettei ihan kaikesta jaksa enää samalla tavalla innostua kuin ehkä alussa.