Whangarei Falls sateen jälkeen

Vesiputousten bongailu jatkui Whangareissa, joka oli viimeinen etappini ennen Aucklandia. Kaupunki tarjosi vesiputouksen lisäksi myös kauniin purjevenesatama-alueen aivan keskustassa viehättävine kahviloineen. Pilvisten päivien jälkeen aurinkokin näyttäytyi vaikka ensimmäisenä yönä tulikin vettä oikein kunnolla.

Majoituin Airbnb:n kautta omakotialueella noin kolme kilometriä keskustasta. Oma huone oli kaivattua luksusta muutaman heikommin nukutun yön jälkeen. Talossa majoittui myös ruotsalainen eläkeläinen, joka halusi välttämättä puhua kanssani ruotsia. Hieman oli haasteita tuottaa ruotsia pitkästä aikaa, mutta hyvää harjoitusta se oli!

Sain emännältäni lainaksi pyörän joten suunnittelin päiväretken joka vei ensiksi kaupungin toiselle puolelle, vesiputouksille, ja jatkui sieltä kohti Whangarei Heights -niemeä. Aamu valkeni aurinkoisena ja lämpötila nousi nopeasti. Pyöräily oli mukavaa vaihtelua kävelemiseen. Matka vesiputouksille sujui joutuisasti.

Yön rankkasateiden jälkeen vesiputous oli voimissaan ja veden pauhu kuului kauas metsäpolulle. Vesi lensi pitkälle ja loi myös sumun kaltaisen vesisateen yllättävän kauas. Kameran linssiä oli vaikea pitää kuivana.

Mahtavaa vesiputousta ihailtuani jatkoin pyöräilyä kohti niemimaata, suunnitelmissa rentoutua hetki rannalla näin hellepäivän kunniaksi. Hiekkarantaa ei kuitenkaan tullut vastaan, joten jossain vaiheessa luovutin ja istahdin hetkeksi kivikkoisen rannan tuntumaan. Hiki valui, joten hengähdystauko eväineen tuli tarpeeseen ennen paluumatkaa.

Hurmaava Golden Bay

Abel Tasmanin kansallispuistossa koin turistien aiheuttamaa ruuhkaa, mutta puiston länsipuolella, Golden Bayn alueella oli toinen tilanne. Enkä ihmettele, sillä en itsekään kuullut alueesta ennen saapumistani eteläsaaren pohjoisrannikolle, Nelsoniin. Sen jälkeen jokainen, joka oli käynyt Golden Bayssa, oli sitten kyse turistista tai paikallisesta, kehui alueen erinomaisuutta. Eikä suotta.

Sain Brightwaterissa asuvalta Strangin perheeltä tukun vinkkejä alueen nähtävyyksistä ja koska minulla oli lopulta kokonainen viikko aikaa viettää alueella, sain melko hyvän kuvan kauniista rannikkoseudusta.

Vietin ensin kolme yötä Takakan kaupungissa, joka on reilun 1100 asukkaan myötä alueen suurin keskus. Abel Tasmanin kansallispuiston patikkareitin voi aloittaa tai päättää tänne ja siksi kaupungista löytyykin useampi hostelli.
Huonoksi tuurikseni sää oli kovin sateinen Takakassa oleskeluni ajan. Sama tilanne oli koko saarella, joten en olisi voinut asiaan vaikuttaa. Kävin kuitenkin molempina päivinä pyöräilemässä hotellilta lainaamallani pyörällä. Ensimmäisenä päivänä suuntasin kohti kansallispuistoa, käyden katsomassa luonnon ihmeitä The Grove -nimisessä paikassa. Se oli alue metsässä, josta löytyi suuri kalliohalkeama sekä meren muokkaamia kallioita ajalta, jolloin meri ulottui kauemmas sisämaahan. Samalla reissulla kävin katsomassa alueen hiekkarantoja, jotka eivät pilvisessä säässä näyttäneet parastaan, mutta ovat varmasti helteellä upeita.

Maanantai alkoi sateisena, mutta sen tauottua uskaltauduin pyörän selkään suuntana yksi maailman kirkkaimmista lähteistä, Te Waikoropupu Springs, tuttavallisemmin Pupu Springs. Lähteellä on myös ollut suuri merkitys maan alkuperäiskansan, Maoreiden hengellisissä uskomuksissa.
Pyöräilymatka taittui helposti ja lähteen ympärille oli rakennettu helppo kulkureitti. Harmaan sään vuoksi lähde ei luonnollisesti näyttänyt parastaan, mutta siitä huolimatta näki hyvin, kuinka kirkasta vesi oli. Juuri kun lähdin polkemaan takaisin, taivas aukeni ja vettä tuli oikein kunnolla. Kastuin läpimäräksi, mikä ei olisi haitannut ollenkaan, jos hostellissa olisi ollut kuivaushuone. Nyt kesti kaksi päivää saada lenkkarit kuiviksi.
Takakan lähellä olisi ollut muutakin nähtävää, mutta säästä johtuen tuli pysyteltyä paljon hostellilla. Sääliksi kävi viittä ruotsalaistyttöä, jotka olivat tulleet Takakaan vain yhdeksi yöksi nauttiakseen hiekkarannoista. Eivät tainneet edes nähdä rantaa.

Keskiviikkona sää muuttui taas yllättäen aurinkoiseksi siirtyessäni kauemmas luoteeseen, Collingwoodin kylään. Hostellin omistaja otti minut kyytiinsä Takakasta, mikä oli kovin ystävällistä. Sain samalla kiertoajelun kylässä sekä tietoa alueesta. Tutustuin illalla kanadalaiseen huonekaveriini, joka oli ollut Lappeenrannassa vaihto-oppilaana. Hän pyysi minua mukaansa seuraavana päivänä rannalle ja luonnollisesti suostuin ehdotukseen mielelläni.

Halusimme molemmat mennä Wharariki rannalle ja saimme vinkin hostellin emännältä, että sinne kannattaa mennä laskuveden aikaan. Rannalle ajoi noin puoli tuntia, jonka jälkeen oli vielä valittavissa joko 20 minuutin tai tunnin kävelymatka. Päätimme valita pidemmän, 3 km, reitin, sillä se kulki parin järven ohi emmekä myöskään uskoneet matkaan menevät tuntia. Maisemat olivatkin hienot, kuljimme lampaiden keskeltä ja parin pienen järven ohitse. Maisemat eivät kuitenkaan olleet mitään verrattuna rannalta avautuvaan näkymään. Suuria kiviä tai kallion osia kohosi vedestä ja hiekkaranta oli todella suuri. Kävi tosin myös selväksi, että veden ollessa korkeimmillaan, olisi ranta melkein kokonaan kadonnut.

Kävelimme rantaa pitkin ja toisessa päässä yritimme etsiä tuulelta suojaisen paikan auringonottoa varten, huonolla tuloksella. Niinpä parin tunnin auringonoton jälkeen olimme yltä päältä hiekassa, korvia myöten. Oli kuitenkin ihanaa ottaa pari tuntia ihan rennosti. Palasimme autolle lyhyempää reittiä pitkin, joka ei ollut yhtään niin näyttävä kuin pidempi reitti.

Seuraavaksi otimme suunnaksi toisen alueen kuuluisuuden, Farewell Spit:n. Maailman pisin hiekkasaareke on yli 20 km pitkä. Päätimme kävellä ensin parkkipaikalta saarekkeen toiselle puolelle, kävellä muutama kilometri sitä pitkin ja sitten ylittää se ja palata takaisin parkkipaikan puolta. Tuuli heitti taas hiekkaa päällemme, mutta silti kävelyreitti oli hieno. Saarekkeen länsipuolella ranta oli jostain syystä paljon näyttävämpi, joten olimme tyytyväisiä,  että kävelimme myös sille puolelle. Hiekkadyynien ylitys oli fyysisesti osin haastavaa, mutta kävi hyvästä treenistä. Illalla olimmekin molemmat melko väsyneitä aurinkoisen ja hiekkaisen päivän jäljiltä.

Torstaina olikin vuorossa odottamani maastoratsastusretki, josta kirjoittelinkin aiemmin. Se suuntautui samalle rannalle, mutta näin mielelläni rannan uudestaan.

Ratsastus todella tuntui jaloissa perjantaina, mutta päätin silti ottaa pyörän alleni ja käydä katsastamassa lisää luontonähtävyyksiä. Pyöräilin Devil’s Boot:lle, joka tosiaan muistutti tien laidassa kohoavaa, ylösalaisin olevaa varsikenkää. Parin valokuvan jälkeen jatkoin matkaa hiekkatietä pitkin kohti Milnthorne:n luonnonpuistoa. Metsästä löytyi kävelyreittien verkosto, jossa olisi saanut kulumaan helposti pari tuntia. Valitsin kuitenkin melko suoraviivaisen reitin kohti Collingwoodia. Vaikka reitistö oli vain kävelijöille, pystyin hyvin taluttamaan pyörää mukanani. Vaikka parikkipaikoilla olikin näkynyt muutama auto, sain kulkea täysin omassa rauhassani metsässä. Polku päättyi meren rantaan, josta oli noin 2,5 km matka Collingwoodiin rantaa pitkin. Olin kuvitellut pyöräileväni koko matkan, mutta laskuvedestä huolimatta hiekkapohja oli sen verran pehmeää, ettei pyöräilystä oikein tullut mitään.

Viihdyin Golden Bayssa erinomaisesti ja kaikkien luontonähtävyyksien katsastamiseen olisi saanut helposti toisenkin viikon kulumaan. Yksi erityinen ja mieleenpainuva asia oli myös hostellien pitäjien ystävällisyys ja kiinnostus asiakkaitaan kohtaan. He juttelivat mielellään asiakkaiden kanssa pitkin päivää, sekä Takakassa että Collingwoodissa.

Viikonloppuna matka jatkui kohti itää. Edessä ovat viimeiset päivät eteläsaarella ennen keskiviikon lauttamatkaa pohjoissaarelle.

Upea pyöräilypäivä Queenstownin ympäristössä

Kun on reilun viikon viettänyt pilvisessä, ajoittain sateisessa +8 - +10 asteen kelissä, ei riemulla ole rajaa kun vihdoin koittaa kesäinen päivä. Puolipilvinen +18 tuntuu jo lottovoitolta. Ennenkaikkea se oli juuri sopiva keli pyöräretkelle.

Queenstownin ympäristössä on melko kattava, yli 120 km pyöräilyreitistö, Queenstown Trail. Reitistöä ylläpitää paikallinen säätiö, Queenstown Trails Trust ja se on melko hyvin merkitty.

Ensisijaisesti halusin päästä käymään benji-hypyn synnyinsijoilla, Kawarau-sillalla josta se on saanut alkunsa ja jossa edelleen hypätään. Tutkin reittikartastoa ja huomasin että kohtuullisen matkan päässä olisi pieni Arrowtownin kaupunki, jota kehuttiin nätiksi ja vierailemisen arvoiseksi kohteeksi. Niinpä ajattelin tulla sitä kautta pois, jos aika riittäisi.

Lähdin aamulla matkaan puoli kymmenen aikaan seuraten ensin järvenrantaa ja myöhemmin joen vartta. Pyöräreitti oli sorapintainen, joten maastopyörä oli tarpeen. Maisemat olivat upeat ja kun sääkin oli loistava, oli ihanaa pyöräillä. Matkan varrella oli muutama todella pitkä ja suhteellisen jyrkkä sekä mukainen ylämäki, jotka suosiolla talutin ylös. Parissa alamäessä sai olla tarkkana, ettei vauhti kohonnut liian kovaksi irtonaisella soralla, kun mutkiakin löytyi.

Kolmen tunnin pyöräilyn jälkeen saavuin Kawarau-sillalle, jossa ihmisiä hyppi alas sillalta tiheään tahtiin. Useimpia ei selkeästi jännittänyt ollenkaan, vaan hyppäsivät alas miettimättä sen pidempään. Hyppy kustansi noin 120 euroa ja valokuvat+video siihen päälle vielä 60 euroa. Tähän verrattuna kolmen päivän purjehdus Isolla Valliriutalla oli halpaa touhua. :)

Vaikka hyppäämistä olikin kiva katsella hetken aikaa, en silti halunnut itse kokeilla. Minusta oli ihan tarpeeksi jännää pyöräillä kapeita siltoja pitkin joen yli. Niinpä lounaan jälkeen päätin jatkaa matkaa kohti Arrowtownia, koska kropassa riitti vielä energiaa.

Tunnin ja viiden minuutin pyöräily Arrowtowniin seurasi jälleen joen vartta ja sujui oikein leppoisasti. Maasto oli tasaisempaa ja siten mukavampaa polkea.

Arrowtown toi heti mieleen Porvoon vanhan kaupungin, vaikka onkin tyyliltään erilainen, mutta fiilis oli hyvin samankaltainen. Vanha kullanhuuhdontakaupunki selvästi elää päiväturisteista ja heille olikin tarjolla erilaisia pikkukauppoja sekä kahviloita ja ravintoloita. Ihanasta karkkipuodista löysin Pandan lakuja, joita oli tietysti pakko ostaa seuraavan päivän automatkalle. Edellisen kerran olin syönyt samoja lakuja Havaijilla, jossa Rakel onnistui löytämään niitä kaupasta.

Kotimatkalle oli useampi eri reittivaihtoehto, joista oli vaikea valita. Aika oli vähän kortilla, joten yritin valita nopeimman reitin, missä en ilmeisesti aivan onnistunut. Niinpä kun vielä ajoin harhaan lentokentän kohdalla, totesin että on parempi tilata taksi viemään perille, jotta ehdin palauttaa pyörän takaisin ajoissa. Lähes 60 km pyöräily alkoi myös jo tuntua kropassa, sen verran mäkisempää maasto oli kuin Dunedinissa. Vähän kalliiksihan taksimatka tuli, mutta päivä oli muuten niin hieno ja onnistunut, että se oli sen arvoista.

Elokuussa pyöräilemäni Saimaan kierros oli maisemiltaan hieno, mutta täytyy myöntää, että Queenstown vei voiton. Hiuksen hienosti kärkipaikkaa suosikkipyöräilymaaston suhteen pitää silti edelleen Turun saaristo, vaikka nämä vuorimaisemat olivatkin mahtavat.

Etelän Edinburgh, Dunedin

Vietin Dunedinissa mukavat 3,5 päivää sohvasurffaten Claren ja Jonin luona. Clare oli ollut Kuopiossa vaihto-oppilaana 13 vuotta sitten, joten pääsin puhumaan vähän suomeakin! Sopi hyvin itsenäisyyspäivään.

Dunedin oli yllättävänkin suuri kaupunki, koin keskustan palvelut paremmiksi kuin Christchurchissa. Shoppailut jäivät tosin naamarasvan ostoon, mutta mahdollisuuksia olisi ollut muuhunkin. Sää toi hyvinkin mieleen Skotlannin – pilvistä ja tihkusateista, välillä auringon pilkahduksia. Lämpötila noin 12-14 astetta, joten aivan kuin Suomen juhannus. :)

Reilun parin kilometrin kävelymatka Claren ja Jonin luota Opohon kaupunginosasta keskustaan kulki kauniin kasvitieteellisen puutarhan läpi. Olikin kiva ottaa aina vähän eri reitti kuin edellisellä kerralla, joten sain melko kattavan käsityksen puutarhasta. Yllätyksekseni sieltä löytyi myös lintutarha, jossa oli erityisesti erilaisia papukaijoja juttelemassa ohikulkijoille.

Taidepläjäyksen sain tällä kertaa katutaiteen muodossa. Kaupunkiin on viime vuosina tullut useita katutaideteoksia ja netistä löytyi oikein kartta niiden bongaamiseksi. Tykkäsin erityisesti siitä, että niiden tyylilajit vaihtelivat. Muutenkin ne kaunistavat kivasti tylsiä betoniseiniä. Seinien lisäksi kaupungissa oli maalattu myös sähkökeskukset ja jotkut bussipysäkit. Suomeenkin saisi tulla enemmän katutaideteoksia.

Vierailin myös Otagon museossa, joka oli useasta erilaisesta näyttelystä koostuva, kansallismuseon tapainen museo. Suurin osa näyttelyistä oli ilmaisia ja pääsin tutustumaan hieman maorinaisiin, Tyynenmeren valtioiden perinteisiin kädentaitoihin jne. Hyvä paikka kohentaa tietoutta paikallisesta kulttuurista ja historiasta.

Luonnollisesti kaupungin ehkä tunnetuin nähtävyys tuli myös tsekattua, eli maailman jyrkin katu Baldwin street. Itse jyrkkä kadunpätkä ei ollut kovin pitkä, joten sen kipuaminen ylös asti ei ollut edes yhtä paha rasti kuin Claren ja Jonin kotikadun kapuaminen, koska se oli niin paljon pidempi. Mäkiä riitti kaupungissa, vaikka varsinainen keskusta-alue olikin tasaista.

Keskiviikkona, viimeisenä päivänäni, sääennuste lupaili hieman lämpimämpää ja vähemmän tuulista säätä, joten vuokrasin pyörän ja lähdin tutustumaan kaupungin ’laitamiin’. Otagon niemimaa oli ihana pyöräilykohde, tasaista menoa aivan merenlahden rannassa. Niemimaan toiselle puolelle pääseminen olisi kuitenkin vaatinut ison kukkulan ylittämistä, joten sen jätin suosiolla väliin.

Kävin sen sijaan Tyynenmeren rannalla St. Kildassa ja ihmettelemässä kuinka kaukana Lontoosta olinkaan. Ihan rantakeli ei osunut kohdalle, vaan kylmä tuuli puhalsi aika kovaa. Hullut surffaajat olivat kuitenkin nauttimassa aalloista.

Reippaan 60 km pyöräilyn jälkeen olikin jalat mukavasti väsyksissä, mutta kun Clare ehdotti pientä kävelyä kiiltomatoja katsomaan illan pimennettyä, olin luonnollisesti valmis lähtemään. Paikka oli vaikea löytää, koska sinne ohjaava kyltti oli suunnattu ei-kaupungista-päin tuleville, mikä oli erikoinen ratkaisu. Clare oli käynyt siellä vain kerran eikä Jon koskaan, joten oli kiva kokea se heidän kanssaan. Tämä kyseinen kiiltomatolaji elää vain Uudessa-Seelannissa, mutta en tiedä miten se eroaa muista serkuistaan.

Kävelimme ison puron viertä taskulamppujen valossa pilkkopimeässä metsässä. Puut kaartuivat polun yli ja tunnelma oli hieman jännittävä. En todellakaan haluaisi tulla tänne yksin pimeällä. Yht’äkkiä Clare huomasi polun viereisillä seinämillä loistavat pisteet. Mitä pidemmälle kuljimme, sitä enemmän niitä oli. Ja niitä oli paljon! Varmasti tuhansia. Oli jännä tuijotella niitä, ne aivan kuin tuikkivat pimeässä. Hieno kokemus! Autotieltä oli vain seitsemän minuutin kävelymatka, joten paikka oli helposti saavutettavissa. Myös maksullisia retkiä olisi ollut saatavilla, mutta jos on auto käytössä, kannattaa ennemmin käydä paikalla omin päin.

Kuukauden kunkut - marraskuu

Hei, sehän on jo joulukuu! Täälläpäin maailmaa se on yhtä kuin kesän ensimmäinen päivä.  Ja miten ihmeessä kesä ja joululaulut sopivat yhteen? En ymmärrä, ihan absurdia.

Marraskuu oli reissun toinen kokonainen kuukausi. Luultavasti myös eniten eri maita sisältänyt kuukausi tällä reissulla. Kuukausi kattoi Havaijin, Australian ja vähän Uutta-Seelantia. Lentotunteja tuli kerrytettyä mukavasti.

Mitä jäi marraskuusta mieleen? Ainakin aurinko, jota ei koti-Suomessa yleensä marraskuuhun yhdistäisi.

Purjehdus Isolla Valliriutalla

Tämä ei varmaan yllätä. Marraskuun ja ehkä koko reissun odotetuin aktiviteetti, jonka päätin jo Suomessa ollessani toteuttaa. Kolme päivää aurinkoa, upeita snorklausmaisemia, sukelluskokeilu sekä viimeisen päivän kunnon purjehdusosuus. Suola iholla, vaatteissa, 2 min suihku, ihanaa! Lue osa 1 ja osa 2 purjehduksesta.

Villit koalat

Villieläimissä pysytään. Ison Valliriutan lisäksi toinen Australian bucket list -kohta oli koalan näkeminen. Mielellään villinä, sillä vaikka sellaisen sylissä pitäminen olisikin mahtavaa, ei se minusta ole oikein eläintä kohtaan. Ja olen myös ymmärtänyt, että ainakin joissain paikoissa koalat huumataan, jotta ihmiset voivat niitä pitää sylissä. Onneksi Rakel vinkkasi Kauailla, että Brisbanen lähellä on saari, jossa koaloita voi nähdä luonnossa. Pienen etsimisen jälkeen ilo oli suuri, kun bongasin koalan puusta. En meinannut uskoa sitä heti todeksi. Päiväretkeen Stradbroken saarelle voi tutustua tarkemmin täältä.

Bobo 

Ihana Airbnb-emäntäni Airlie Beachilla. Todella ystävällinen, auttavainen ja kertakaikkisen upea persoona. Hongkongista pikkukylään muuttaminen ei varmaan ole ollut aina helppoa, mutta hän jaksoi aina hymyillä ja olla iloinen.

Varvaskengän heivaaminen laukun pohjalle

Tätä päivää olin odottanut marraskuun alusta asti. Milloin voisin luopua hiostavasta, rakkoja aiheuttavasta mutta murtunutta varvasta tukevasta kengästä? Lääkäri arveli siihen kuluvan kuusi viikkoa, minä tähtäsin neljään. Ison Valliriutan purjehdus alkoi kolme viikkoa tapaturman jälkeen ja koska veneellä ei saanut käyttää kenkiä, piti kokeilla selviytymistä ilman varvaskenkää. Kummastuksekseni varvas ei ollut siitä millänsäkään, jihaa! Vielä yhtenä päivänä purjehduksen jälkeen käytin kenkää pidemmällä kävelyretkellä, mutta sen jälkeen olen pärjännyt ilman. Kuinka ihanaa! Lonkkakin kiittää, kun pystyn taas kävelemään samankorkuisilla kengillä... Juoksemaan en sentään vielä muutamaan viikkoon kuvittele lähteväni. 

Pyörälenkki 

Christchurchissa pääsin ensimmäistä kertaa sitten San Franciscon pyöräilemään kunnolla. Kuinka ihanaa olikin saada alle kohtuullinen pyörä ja ajaa kunnon lenkki niin että hengästyi! Olin niin kaivannut pyöräilyä, mutta myös aerobista liikuntaa ylipäätään.