Vesiputousten bongailu jatkui Whangareissa, joka oli viimeinen etappini ennen Aucklandia. Kaupunki tarjosi vesiputouksen lisäksi myös kauniin purjevenesatama-alueen aivan keskustassa viehättävine kahviloineen. Pilvisten päivien jälkeen aurinkokin näyttäytyi vaikka ensimmäisenä yönä tulikin vettä oikein kunnolla.
Majoituin Airbnb:n kautta omakotialueella noin kolme kilometriä keskustasta. Oma huone oli kaivattua luksusta muutaman heikommin nukutun yön jälkeen. Talossa majoittui myös ruotsalainen eläkeläinen, joka halusi välttämättä puhua kanssani ruotsia. Hieman oli haasteita tuottaa ruotsia pitkästä aikaa, mutta hyvää harjoitusta se oli!
Sain emännältäni lainaksi pyörän joten suunnittelin päiväretken joka vei ensiksi kaupungin toiselle puolelle, vesiputouksille, ja jatkui sieltä kohti Whangarei Heights -niemeä. Aamu valkeni aurinkoisena ja lämpötila nousi nopeasti. Pyöräily oli mukavaa vaihtelua kävelemiseen. Matka vesiputouksille sujui joutuisasti.
Yön rankkasateiden jälkeen vesiputous oli voimissaan ja veden pauhu kuului kauas metsäpolulle. Vesi lensi pitkälle ja loi myös sumun kaltaisen vesisateen yllättävän kauas. Kameran linssiä oli vaikea pitää kuivana.
Mahtavaa vesiputousta ihailtuani jatkoin pyöräilyä kohti niemimaata, suunnitelmissa rentoutua hetki rannalla näin hellepäivän kunniaksi. Hiekkarantaa ei kuitenkaan tullut vastaan, joten jossain vaiheessa luovutin ja istahdin hetkeksi kivikkoisen rannan tuntumaan. Hiki valui, joten hengähdystauko eväineen tuli tarpeeseen ennen paluumatkaa.
Ensimmäinen etappini matkalla kohti saaren pohjoiskärkeä, oli Paihia. Pohjoiskärkeen, eli Cape Reingaan, toki pääsee myös Aucklandista tai Paihiasta lähtevällä päiväretkellä, mutta minua ei kiinnostanut tuntikausien bussimatkat. Lisäksi odotin innolla pohjoisosan lämpimiä kelejä ja aurinkoisia rantapäiviä.
Paihiaan menevään bussiin hyppäsi myös Coromandel:ssa tapaamani Sabrina, joka oli iltalautan sijaan ottanut aamuvarhaisella bussin ja matkasi myös Paihiaan.
Paihia yllätti. Kuvittelin saapuvani pohjoisosan 'pääkaupunkiin', monipuolisten palveluiden äärelle. Todellisuudessa Paihia on pieni turistikaupunki, jossa riittää kyllä hostelleita ja motelleja, mutta mitään muuta ei oikein olekaan. Keskustan ympäri kävelee reilussa viidessä minuutissa.
Meni vähän sormi suuhun. Mitäs ihmettä täällä tekisi melkein kolme päivää, kun sääennustekaan ei lupaillut rantakelejä. Yön nukuttuamme, päätimme Sabrinan kanssa lähteä päiväretkelle lyhyen lauttamatkan päähän Russellin kaupunkiin.
Russell on viehättävä kylä, josta puuttuu Paihian turistileima. Pitsihuvilat meren rannassa houkuttelevat terassille. Aurinkokin tuntuu pilkistävän pilven takaa. Kävelimme kukkulalle ihailemaan ympäröiviä maisemia. Perille päästyämme alkoi tietysti tihuttamaan, joten kauaa ei viihdytty.
Illalla yritin pähkäillä seuraavaa kohdetta. Valitettavasti sääennuste näytti vetiseltä perjantaihin asti koko maassa, joten näytti olevan aika lailla sama mihin suuntaisin. Päädyin lopulta menemään ensiksi pohjoiseen, koska Cape Reingalla halusin joka tapauksessa käydä. Sen jälkeen miettisin uudestaan, missä viettäisin pari viimeistä päivää ennen Aucklandia.
Toisena Paihian päivänä suuntasimme Sabrinan kanssa ensiksi käsityömarkkinoille. Kojuja oli vain kourallinen, mutta ne tarjosivat kauniita koruja ja muita käsitöitä. Hinnat olivat korkeat, joten ostokset jäivät tekemättä. Lounaan jälkeen päätimme kävellä Haruru Falls -vesiputousta katsomaan. Matka oli pitkä, mutta kaverin kanssa oli mukava kävellä leppoisaa tahtia. Erityisesti Mangrove-puiden keskellä oli upeaa tallustella.
Itse vesiputous oli ihan kiva, muttei henkeä salpaava. Huomaa kyllä, että on alkanut tulla hieman kriittiseksi luonnonnähtävyyksiä kohtaan reissun edetessä.
Sabrina oli väsynyt ja ilma oli todella kostean lämmin, joten päätimme kävellä takaisin autotien viertä koska se oli lyhyempi reitti. Hetken kuluttua tunsin erittäin kipeän pistoksen kyljessäni. Jostain syystä mehiläinen oli päättänyt pistää minua kylkeen, oli varmaan kokenut heiluvan käsivarteni uhkaavana. Hitsi, että sattui! Pistokohta turposi välittömästi ja tuntui siltä, että piikki oli jäänyt ihon alle. Aluksi käveleminen sattui, mutta olo helpottui ajan myötä. Ajatus reilun tunnin kävelystä ei kuitenkaan tuntunut kovin houkuttelevalta. Siksi ilo olikin suuri, kun yhtäkkiä auto pysähtyi ja vanha herrasmies tarjosi meille kyytiä, vaikkemme olleet liftanneet.
Kaupungissa päätin käydä lääkäriasemalla poistattamassa piikin. Tällä kertaa matkavakuutuskorttini ei kelvannut heille, kuulemma liian suuri riski, että eivät saisi rahojaan. Joten saisin maksaa laskun itse. Piikkiä ei kuitenkaan löytynyt enää ihon alta. Käynti ei ollut silti turha, sillä sain antihistamiinireseptin lievään allergiseen reaktioon. Ilman sitä, punainen ihottuma saattaisi kuulemma levitä muualle kroppaan.
Hämmästykseni oli suuri, kun viiden minuutin käynti maksoi vain 20 dollaria, eli noin 13 euroa. Suomessa ei taida päästä edes ovesta sisään noin halvalla!
Illalla varasin vihdoin majoituksen ja bussin seuraavalle päivälle Kaitaiaan sekä retken Cape Reingalle keskiviikoksi. Ensimmäistä kertaa jätin majoitusvarauksen näin viime tippaan.
Waitangi Day eli Uuden-Seelannin kansallispäivä oli lauantaina. Tänä vuonna tuli kuluneeksi 176 vuotta siitä, kun maorit ja britit allekirjoittivat Waitangin sopimuksen, jossa Uusi-Seelanti siirtyi Englannin kruunun alle.
Vietin viikonlopun Taupossa, joka on yksi maorien tärkeimmistä kaupungeista tänäkin päivänä.
Aamu valkeni harmaana. Lähdin kävelemään kohti yhtä maan kuvatuinta nähtävyytttä, Huka Fallsia. Keskustasta kulki kävelypolku joen vartta pitkin. Matkaa oli kuusi kilometriä. Matkan varrella oli mahdollisuus nähdä myös benji-hyppyjä. Jäin hetkeksi katsomaan ja sen jälkeen alkoikin sataa. Sadeviitasta huolimatta päätin kääntyä takaisin keskustaan ja jättää Huka Falls:n väliin. Jalatkin tuntuivat edelleen väsyneiltä Tongariro Alpine Crossing:n jäljiltä.
Keskustassa oli sillä välin alkanut kansallispäivän kunniaksi järjestetty festivaali. Siitä oli etukäteen vaikea löytää tietoa ja Airbnb-emännältäni kuulinkin, ettei tapahtuman sisällöstä oikein ole missään tietoa ja kestostakin on annettu ristiriitaista tietoa paikallislehdissä.
Näytti siltä, että festivaali oli musiikkitapahtuma, joka oli ennen kaikkea suunnattu maoreille. Minulle se sopi mainiosti, oli mukava päästä tutustumaan alkuperäiskansan musiikkiin. En ole silti varma, onko koko kansan kannalta järkevää, etteivät kaikki kaupungin asukkaat tunne tapahtumaa omakseen.
Yht’äkkiä toinen juontajista oli vieressäni mikrofonin kanssa ja haastatteli minua. Kun selvisi, että olen Suomesta, hän halusi tietää juhlimmeko me kansallispäivää ja millaisia yhteisöllisiä aktiviteetteja meillä on itsenäisyyspäivänä. En ollut aiemmin ajatellutkaan, ettei meillä itsenäisyyspäivänä oikein tapahdu mitään Linnan juhlia lukuunottamatta.
Illallaksi olin varannut pöydän The Bistro -ravintolasta, joka on TripAdvisorin arvioiden perusteella kaupungin paras ravintola. Emäntäni tarjoutui heittämään minut sinne ja ehdotti vielä käyntiä Haka Fallsilla sitä ennen. Niinpä näin sittenkin suuren vesimassan vyöryvän. Ihan kiva nähtävyys, mutta ei mitenkään henkeä salpaava.
Illallinen oli erittäin herkullinen ja viini hyvää. Erinomainen päätös kolmannelle vuosikymmenelle elämästäni.
Queenstownin huonekavereilta kuulin paljon kehuja canyoning-nimisestä aktiviteetista. En siihen kuitenkaan heti kiinnittänyt sen enempää huomiota, kunnes Wanakaan saavuttuani tuli mieleeni tarkistaa mistä on kyse.
Canyoning on saanut alkunsa Ranskasta ja lajissa laskeudutaan alas vesiputouksen vuorenrinteeseen kaivertamaa kanjonia pitkin. Erilaisia laskeutumistapoja on viisi: kävely, uinti, laskeutuminen köyden varassa, pehvamäki ja hyppääminen.
Kuulosti juuri mulle sopivalta jutulta! Sopivasti haastetta mutta ei liikaa. Ja mikä parasta, pääsisi viettämään päivän vesiputouksissa.
Aktiviteetti oli onneksi tarjolla myös Wanakassa, jossa toimii Deep Canyon -yritys, jonka omistajat ovat tuoneet lajin maahan. Heillä oli tarjolla useita erilaisia retkiä kolmessa eri vaikeustasossa. Koska suurimmaksi osaksi kyse on köyden varassa laskeutumisesta, jota olen tehnyt ennenkin mm. Hangon vesitornista, halusin päästä keskivaikealle retkelle.
Retkeä varatessani, heillä ei ollut muita Big Nige -retkestä kiinnostuneita, mutta koska minimi osallistujamäärä oli vain kaksi, elättelin toiveita että retki kuitenkin toteutuisi joko maanantaina tai tiistaina. Maanantaille olisi ollut tarjolla heidän kaikkein helpoin retkensä, mutta en halunnut sitä ottaa vaan päätin odottaa vielä tiistaihin. Tiistaina oli joka tapauksessa toteutumassa toinen helpompi retki, Niger Stream, joten voisin vaihtaa siihen, jos Big Nige ei toteutuisi.
Maanantai-iltana sain ilokseni puhelun, jossa varmistettiin kiinnostukseni Big Nigea kohtaan, sillä toinen kiinnostunut oli löytynyt. Mahtavaa! Niinpä vietin tiistain Mt. Aspiring kansallispuistossa.
Lähdimme aamulla matkaan kahden oppaan ja kuuden osallistujan voimin pakettiautolla. Myös Niger Streamin osallistujat tulivat samaan kanjoniin, he vain suorittivat lyhyemmän matkan. Automatka lähtöpisteelle kesti vajaan tunnin, suurimmaksi osaksi ajoimme erittäin irtosoraista soratietä pitkin – kivet vain kolisivat pakun kylkiin. En yhtään ihmettele, että osa autonvuokrausfirmoista kieltää hiekkateillä ajamisen, sen verran huonossa kunnossa ne ovat.
Lähtöpaikalla saimme varusteiksi märkäpuvun sekä siihen kuuluvat sukat ja hanskat, alle surffipaidan ja ohuen fleecen sekä päähän kypärän ja sen alle lämpökypärän. Jalkaan saimme lainata heidän lenkkareita, sillä omat eivät mahtuneet jalkaan märkäpuvun sukkien kanssa. Tavaroista muodostettiin reppu selkään ja sitten ei muuta kuin vuorenrinnettä kapuamaan. Se olikin hikistä hommaa. Puolen tunnin kipuamisen jälkeen oli aika pukea märkäpuku päälle, mikä ei ollut aivan helppoa hikisen ihon kanssa.
Niger Streamin osallistujat jäivät jonnekin alemmaksi joten meitä oli vain australialainen Joanna ja minä oppaamme Jeremyn kanssa. Kävimme läpi muutamat käsimerkit, sillä kanjonissa on vaikea kuulla ohjeita veden kohinan yli.
Ensimmäinen laskeutuminen köydellä jännitti hieman, enhän ollut laskeutunut vuosiin ja lisäksi vesiputous toisi lisähaastetta, kun vettä tulisi paineella päälle samanaikaisesti. Laskeutuminen meni kuitenkin oikein hyvin, joten sen jälkeen ei enää pahemmin tarvinnut laskeutumista jännittää. 22 metrin korkuinen laskeutuminen oli pisin, jonka suoritimme.
Laskeutumisen lisäksi tykkäsin erityisesti pehvamäestä, eli luonnon vesiliukumäestä. Se oli hauskaa! Laskimme kerran myös pää edellä, jonka lopuksi piti tehdä kuperkeikka. Onnistuihan se, mutta ei ollut minun lempihommaa.
Uskallusta testattiin muutamaan otteeseen myös hypyissä. Aloitimme pienestä kolmen metrin korkeudelta vesiputouksen alaosaan tehtävästä hypystä ja viimeisimpänä hyppäsimme seitsemästä metristä. Se vähän jännitti, erityisesti koska piti osua vesilammikon keskelle. Keskityin siihen niin paljon, etten tajunnut ettei tästä korkeudesta kannata enää hypätä pommilla, kuten pienemmät hypyt hyppäsimme. Niinpä vedin pommin joka tuli kyllä nätisti vesilammikon keskelle, mutta keikautti minut myös hieman selälleni, joten laskeuduin veteen selkä edellä. Ilmathan siinä lähti vähän pihalle ja selkälihakset ottivat iskusta itseensä sen verran, että menivät jumiin. Mutta mitä pienistä! Hyvin silti pystyin suorittamaan viimeisen reitin osuuden, köydessä liukumisen, sekä kävelemään mäen alas. Hypyt olivat vapaavalintaisia, eli niitä ei ollut pakko tehdä. Mutta pitihän sitä itseään vähän haastaa!
Tykkäsin päivästä kovasti, erityisesti sen takia, että meitä oli vain kaksi, joten odotusajat eivät olleet kovin pitkiä. Tavoitimme yhdessä kohtaa muun porukan ja vaikka heitäkin oli vain neljä, huomasi heti kuinka hitaasti he etenivät. Queenstownissa ymmärtääkseni ryhmien koko on helposti 10 henkeä, kun Deep Canyonin maksimi on viisi. Mielelläni maksoin pari kymppiä enemmän pienestä ryhmäkoosta.
Lisäksi oli upeaa päästä näkemään lähietäisyydeltä, kuinka vesi on vuosien saatossa muovannut vuorta ja luonut vaihtelevan maiseman.
Illalla laitoin vähän lämpövoidetta selkään, se auttoi hyvin rentouttamaan lihaksia.
Fiordlandin luonnonpuisto sijaitsee Uuden-Seelannin lounaisosassa ja on Oseanian suurin luonnonpuisto. Puistossa on useita tunnettuja patikointireittejä, mm. Milford Trackin kävelee joka kesä noin 15 000 ihmistä. Koko reitti kestää 4 päivää.
Vähemmän patikoinnista innostuneille on tarjolla maisemaristeilyjä kahdelle eri vuonolle. Milford Sound on tunnetumpi ja sijaitsee lähempänä Te Anaun kaupunkia, Doubtful Sound on taas suurempi.
Ihan ei vuonojen ja luonnonpuiston nimeäjillä ole mennyt homma putkeen: sound tarkoittaa nimittäin joen muodostama laakso jonka meri valtaa, joten se on väärä termi näille jääkauden muodostamille vuonoille. Luonnonpuiston nimestä taas on kadonnut j-kirjain johonkin, oikea kirjoitusasu olisi Fjordland.
Jos ei ole varaa ja/tai aikaa tutustua molempiin vuonoihin, kumpi pitäisi valita? Mielipiteitä on tietysti monia, mutta luin jostain nettikeskustelusta, että Milford Sound olisi dramaattisempi ja siten valokuvauksellisempi, kun taas Doubtful Soundin puolesta puhui luonnonrauha ja pienempi turistien määrä. Itselle valinta oli vaikea, mutta valitsin lopulta Milford Soundin dramaattisuuden vuoksi.
Vuonoristeilyjä tekee useampikin firma, joten sen valinta oli seuraava haaste. Bookme-sivuston kautta olisi saanut risteilyjä todella halvalla, alle 15 eurolla. Risteily olisi kuitenkin pitänyt sovittaa bussiaikatauluihin enkä tässä kohtaa jaksanut selvitellä juurta jaksain eri vaihtoehtoja. Niinpä päädyin varaamaan bussi+risteily –yhdistelmän Mitre Peakilta, josta reppureissaajien FB-kommenteissa oli hyviä kokemuksia veneen pienuudesta johtuen; se pääsisi lähemmäksi vesiputouksia kuin suuret alukset. Lisäksi bussimatka olisi myös turistiretki, eli matkalla saisi tietoa maisemista.
Retkipäivän aamu, lauantai, koitti harmaana ja tihkusateisena. Odottelin tilausvahvistuksen lupaamaa kuljetusta bussille klo 8.45 hostellin edessä. Kymmenen minuuttia myöhemmin sitä ei vielä näkynyt, joten soitin hieman huolestuneena Mitre Peakiin kysyäkseni asiasta, bussin kun piti lähteä viiden minuutin päästä enkä edes tiennyt mistä. Asiakaspalvelija epäili kuskin olevan noutamassa muita, mutta lupasi varmistaa ja soittaa takaisin. Muutaman minuutin kuluttua hän soitti ja vahvisti auton noukkivan muita ensin mutta olevan matkalla. Bussikaan ei kuulemma lähde vielä 25 minuuttiin.
Auto tuli, mutta olin ainoa kuljetettava, mitä hieman ihmettelin. Auto kuskasi minut viiden minuutin kävelymatkan päähän, jossa bussi oli parkissa. Kuski taas ei löytänyt nimeäni listasta, joten aloin kaivamaan varausvahvistusta sähköpostista. Samassa kuski löysikin nimeni, mutta sen kohdalla luki että hyppäisin kyytiin paluumatkalla. Alku ei siis mennyt ihan nappiin ja asiakaspalvelun valehtelu oli hieman outoa, koska olin ainoa Te Anausta kyytiin tuleva. Muut olivat aloittaneet retken jo pari tuntia aiemmin Queenstownista. Mutta koska pääsin matkaan, ei asiasta muodostunut ongelmaa.
Kahden ja puolen tunnin bussimatkan aikana pysähdyimme pari kertaa ottamaan valokuvia ja lisäksi kerran vessaan. Muutamissa valokuvauksellisissa kohdissa kuski myös hidasti jotta kaikki ehtivät nähdä maisemat ja halutessaan ottaa kuvia ikkunan läpi.
Paattimme oli todellakin pienempi kuin pari muuta satamassa ollutta laivaa. Pääsimme lähtemään lähes suoraan bussin saavuttua, mikä oli mukavaa. Sade tarkoitti hyvää vesiputousten bongailulle ja niitä riittikin! Toiset kapeita ja vähävetisiä, pari oikein upeaa tapausta. Seilasimme vuonon vasenta reunaa kohti Tasmanian merta ja toista puolta takaisin. Molemmilla puolilla näimme hylkeitä ja lukemattoman määrän vesiputouksia. Kapteeni ajoi veneen ihan kiinni yhteen vesiputoukseen, mikä oli mahtavaa. Kannella olijat kastuivat läpimäriksi.
Sade vain yltyi risteilyn aikana ja maisemat muuttuivat sumuisimmiksi. Toisaalta näin pääsi näkemään vuonon tyypillisimmillään, sataahan täällä 182 päivänä vuodesta mikä tekee Milford Soundista yhden maailman sateisimmista asutuista paikoista.
Kaksi tuntia kului yllättävän nopeasti ja sitten olikin taas aika hypätä bussiin ja suunnata takaisin. Olin tyytyväinen, että tein retken Te Anausta käsin, enkä Queenstownista. Yhteensä 10 tunnin bussimatka kahden tunnin risteilyn vuoksi olisi itselle ollut turhan paljon istumista yhdelle päivälle.
Haastavasta alusta huolimatta retki oli onnistunut. Jostain syystä en kuitenkaan kokenut sellaisia wau-elämyksiä, kuin mitä muiden kommenttien perusteella odotin. Ilmeisesti sen verran alkaa reissuelämä painamaan, ettei ihan kaikesta jaksa enää samalla tavalla innostua kuin ehkä alussa.
Eteläsaaren kaakkois- ja etelärannikkoa on kehuttu näkemisen arvoiseksi, erityisesti monipuolisten nähtävyyksien vuoksi. Tarjolla on eri villieläimiä, majakoita ja erilaisia ainutlaatuisia luontokohteita maisematien varrella tai lyhyen patikkamatkan päässä.
Koska en liiku autolla, piti keksiä toinen vaihtoehto alueen kokemiseksi. Ykkösvaihtoehtoni oli saada kyyti toiselta matkailijalta Backpackers New Zealand –Fbryhmän kautta, joka onkin osoittautunut erinomaiseksi tiedonlähteeksi. Valitettavasti kukaan ei tarjonnut kyytiä haluamalleni päivälle enkä pystynyt siirtämään lähtöäni päivällä eteenpäin, jolloin olisi ollut kyyti tarjolla. Eipä auttanut muu kuin kaivaa luottokortti esiin ja varata turistibussi Dunedinista Invercargiliin. Mukavaksi yllätykseksi hostellikortilla sai ihan kivan alennuksen hinnasta, joten lopulta päivän retken hinnaksi tuli vajaa 110€.
Bottom bus on paikallinen yhtiö, jonka kuski tuntee seudut ja toimii matkaoppaana ajomatkan aikana sekä vie katsomaan osaa nähtävyyksistä. Meitä oli yhteensä 18 matkustajaa, joista olin vanhin. Muut olivat reissanneet Kiwi Experiencellä jo pidemmän aikaa. Kiwi Experience on yksi hop-on-hop-off bussiyhtiö, jolla on tietyt reitit Uudessa-Seelannissa ja joka aina pysähtelee nähtävyyksiä katsomassa. Ymmärtääkseni Kiwiltä ei normaalisti pysty ostamaan pelkkää yhtä pätkää, vaan he myyvät erilaisia passeja, joihin on sisällytetty useampi matka. Tämän Catlinsin päiväretken pystyi kuitenkin ostamaan suoraan Bottom Bus:n nettisivuilta.
Lähdimme kahdeksalta aamulla ja ensimmäinen jaloittelupysähdys sekä mahdollinen kahvipaussi oli Kaka Pointissa. Kahvi ei kuitenkaan kuulunut hintaan vaan se piti ostaa kylän kahvilasta. Eilinen pyöräily tuntui jaloissa, joten oli kiva päästä vähän verryttelemään niitä. Pysähdyksen jälkeen muuttuivat maisemat kiinnostavimmiksi. Vahvasti tuli Skotlannin road trip mieleen, samanlaisia vihreitä kukkuloita, karua rantaviivaa ja lammasfarmeja oli tarjolla. Skotlanti tuli mieleen myös nopeusrajoituksista - täälläkin kapeilla ja mutkaisilla teillä oli satasen nopeusrajoitus.
Nugget Pointin majakka oli seuraava pysähdyspaikkamme. Kävellessämme majakalle bongailimme hylkeitä (fur seal) rantakivikosta kaukana allamme. Itse majakka oli matalahko korkeudeltaan, mutta sijaitsi upealla paikalla korkealla kalliolla. Majakan luona alhaalla kalliolla näimme harvinaisemman merinorsun (elephant seal), joka nimensä mukaisesti oli harmaa väritykseltään ja iso kooltaan. Hirveästi se ei jaksanut rantakalliolla liikahdella, taisi olla päiväuniaika.
Vain lyhyen ajomatkan päässä Cannibal Beachilla oli seuraava pysähdyksemme, jossa tavoitteena oli nähdä merileijonia. Saimme etukäteen ohjeet pysytellä vähintään 10m päässä eläimestä sekä olla menemättä eläimen ja meren väliin, sillä meri on sen pakopaikka, jos se kokee olonsa uhatuksi. Ilmeisesti se pystyy liikkumaan jopa 25km/h vauhtia, joten sitä ei kannata ärsyttää.
En yhtään tiennyt mitä odottaa, joten etsiskelin katseellani taas vähän hyljettä isompaa eläintä rantavedestä. Merileijona oli kuitenkin kaivautunut hiekkaan monen metrin päähän vedestä, lähelle dyynejä. Se oli valtavan kokoinen ja nukkui tyytyväisenä. Koiran tapaan se kuitenkin ilmeisesti kuunteli koko ajan, sillä se välillä avasi toisen silmänsä kuin tarkistamiseen ettei kukaan tullut liian lähelle. Kauempana näimme myös toisen, aavistuksen pienemmän merileijonan. Epäilin, että tämä olisi naaras, mutta oppaamme kertoi molempien olevan uroksia. Kuulemma naaraita ei seudulla ole kuin pari, joten niiden näkeminen on harvinaista. Lisääntymismahdollisuudetkin ovat hieman heikohkot.
Lounastauon jälkeen jatkoimme matkaa kohti Tautuku Bayta ja järveä nimeltä Lake Wilkie. Minun päiväni kohokohta oli vesiputous nimeltä McLean. Noin 20 minuutin patikoinnin päässä kohtasi upea näky, kun korkea vesiputous pauhasi keskellä metsää. Olisin voinut katsella sitä vaikka kuinka kauan ja melko pitkään saimmekin sitä ihailla ja ottaa kuvia ennen paluuta bussille.
Viimeinen pysähdyksemme oli Curio Bayssa, jossa ensin vietimme jäätelötauon ja sen jälkeen kävimme tutkimassa fossiilista metsää. Myrskyinen tuuli puhalsi niin kovasti, ettemme olleet siellä kauaa. Hyvällä tuurilla täällä olisi voinut nähdä myös delfiinejä, mutta meillä ei ollut niin hyvä tuuri. Ne olivat poistuneet lahdesta tuntia aiemmin. Fossiilinen metsä oli kyllä kiinnostava ja paikalla oli hyvät opastaulut kertomassa sen taustasta niille, joilla ei ollut opasta. Itse olisin luullut fossiilisia kantoja vain rantakivikoksi, jos en olisi käynyt lähempää katsomassa. Niissä näkyi selvästi puun syyt jotka kertoivat että rannan sijasta paikalla oli joskus ollut metsä.
Eniten pidin tässä turistibussimatkassa siitä, että aikaa oli varattu riittävästi jokaisen paikan katseluun ja opas kulki mukanamme kertoen taustoja ja jutellakseen myös niitä näitä. Pysähdyspaikat oli myös valittu niin, että ne muodostivat monipuolisen kokonaisuuden. Lopuksi kuski vielä heitti minut hostellilleni vaikka muut asuivat muualla ja vahvistuksen mukaan kuljetus vain siihen hostelliin olisi kuulunut hintaan.
Näin pääsin reissuni eteläisimpään kolkkaan, nyt matka jatkuu länsirannikkoa pitkin kohti pohjoista. Tänään lauantaina on vuorossa vuonomaisemien ihailua Milford Soundilla.
Halloweenin myötä on lokakuu saatu päätökseen ja samalla reissuni ensimmäinen kokonainen kuukausi. Aika kuluu kuin siivillä! Huomasin, että itseasiassa on hyvä itsekin katsoa kulunutta kuukautta taaksepäin ja miettiä kuukauden kohokohtia. Niin paljon on tapahtunut, että moni asiaa unohtuu nopeasti.
Elämäni ekoja kertoja
Tässä kuussa olen tehnyt monta asiaa ensimmäistä kertaa elämässäni. Vastaavia tilanteita varmasti tulee eteen myöhemminkin, mutta tässä vaiheessa reissua pistin sen todella merkille. Luonnollisesti, esim. kahvinpoiminta tai Ironman-kisan seuraaminen olivat minulle uusia kokemuksia. Sen tyyppisiä olin kuitenkin osannut odottaakin, enkä toisaalta kokenut niitä omasta näkökulmasta suuriksi saavutuksiksi. Surffauksen opetteluakin olin osannut odottaa, samoin SUPpailun kokeilemista. Mitä sellaista sitten tein, mitä en ollut osannut odottaa tai pidän itselleni saavutuksena? Kasvisruoan kokkaaminen. En koe olevani kovin erikoinen kokki ja vaikka kasvisruokia syönkin, kotona korkeintaan lämmitän valmiskeittoja. Kauain majapaikassani tehtäviini kuului myös ruoan laittoa 2-5 hengelle josta muut itseäni lukuunottamatta olivat kasvissyöjiä. Niinpä hieman jännittyneenä etsin netistä reseptejä joita sitten kokkailin vielä jännittyneempänä. Itse en ollut ihan kaikkiin tyytyväinen, mutta muutama onnistui omasta mielestäni hyvin ja kuului maistuvan muillekin. Feta-pinaattikastiketta jopa pyydettiin tekemään toistamiseen. Jee! Luontoelämykset. Havaijilla olen niin kävellyt tulivuoren kraatterissa kuin seissyt vesiputouksen takana. Molemmat olivat itselleni sykähdyttäviä kokemuksia ja saivat minut vaikuttumaan luonnon monimuotoisuudesta ja vahvuudesta entistä enemmän. Voit lukea tarkemmin kokemuksistani kraaterissa ja vesiputouksessa erillisistä postauksista. Liftaaminen. En olisi kuuna päivänä uskonut koskaan liftaavani. Mutta niinpä vain liftasin useamman kerran Havaijin Big Islandilla. Omat kokemukseni olivat upeita, mutta jälkeenpäin olen kuullut muilta reissaajilta myös hieman jännittävimmistäkin kokemuksista ko. saarella. Olen kuitenkin iloinen, että o,at kokemukseni olivat niin hyvät.
Niin, mursin tässä kuussa toki ensimmäistä kertaa elämässäni myös luuni, mutta se ei kyllä kuulu kuukauden kohokohtiin.
Bar Tartinen Ahi Tuna -annos
Niin maultaan kuin ulkonäöltäänkin loistava ruoka-annos San Franciscossa, ehdottomasti kuukauden paras syömäni ruoka. Vaikka kirjoitankin tätä syötyäni juuri runsaan illallisen, herahtaa vesi kielelle kun vain ajattelenkin tuota ruoka-annosta. Tuore ja juuri oikein valmistetun tonnikalan seurana rpea salaatti ihanine kukkineen ja kastikkeineen.
Ystävälliset ihmiset
Niin San Franciscossa, Havaijin Big Islandilla kuin Kauailla olen tavannut ihania, ystävällisiä ihmisiä. Niin muita matkaajia kuin paikallisiakin. Viimeisimpänä ihana Leah, joka järjesti tänään ystävänsä kuskiksemme jotta näkisin Waimean kanjonin - ainoan Kauain nähtävyyden jonka todella halusin nähdä.
Olen myös ollut tyytyväinen siitä, että olen päässyt harjoittamaan omia keskustelutaitoja - asia jossa en ole parhaimmillani ventovieraiden seurassa. Yksi reissun tavoitteistani onkin kehittää itseäni mm. keskustelutaidoissa.
Rannalla lekottelu
Koska olen Havaijilla viettänyt lähes neljä viikkoa lokakuun aikana, niin luonnollisesti listaan kuuluu myös rannalla makailu. Big Islandilla näin lähinnä kivirantoja, jotka Kauaille päästessä vaihtuivat pitkiin hiekkarantoihin. Kauailla sain myös seuraa talon muista tytöistä rannalla loikoiluun, mikä oli mukavaa vaihtelua.
Ei rannalla paria tuntia kauempaa jaksa tässä kuumuudessa olla edes silloin, kun pääsin vielä mereen vilvoittelemaan välillä, nyt varpaan murtumisen jälkeen reilu tunti on ollut maksimi. Mutta on se silti niin rentouttavaa, että siitä nauttii. Eilen saimme vielä ihailla samalla taitavia surffaajia, joita oli kymmeniä saalistamassa todella isoja aaltoja. Lomailua parhaimmillaan, sanoisin.
Viime sunnuntaina lähdin helpx-isäntäni Macin mukana saaren suurimpaan kaupunkiin, Lihueen. Se sijaitsee noin 45 minuutin ajomatkan päässä Kekahasta, jossa majailen. Suuntasimme kohti ostoskeskuksen parkkipaikkaa, jossa Kekahaa lähellä olevan high schoolin painijoukkue keräsi rahaa turnausmatkoihin autojen pesun avulla. Turnausmatkat tulevat Havaijilla kalliiksi, koska muille saarille pitää aina lentää. Niinpä varainkeruu on tärkeää.
Pesimme autoja noin klo 9-13 välisen ajan. Mainostus hoidettiin paikanpäällä kahden käsinkirjoitetun paperikyltin avulla eikä autoja tullut mielestäni kovin paljon. Pesulle ei määritelty hintaa, vaan jokainen asiakas maksoi haluamansa summan. Ilmeisesti noin 10 dollaria oli aika normaali maksu.
Paikalla olivat autoja pesemässä painijoukkueen pojat ja yksi tyttö, yhteensä yhdeksän nuorta. Sen lisäksi heidän neljä valmentajaansa pesivät autoja ahkerasti. Lisäapuna olin minä, joka en ollut koskaan pessyt autoa käsin. Halusin kuitenkin tulla avuksi, jotta pääsisin tutustumaan kunnolla tähän aiemmin vain elokuvista tuttuun varainkeruukeinoon. Autoja oli kerrallaan maksimissaan kolme pestävänä, joten pesijöitä riitti hyvin. Itse yllätyin siitä, että autoja ei tullut sen enempää.
Itse homma oli ihan simppeliä ja omalla porukalla varmasti hauskaakin. Pari poikaa oli vähän huolimattomia, mutta koska autoja ei ollut paljoa kerralla, oli aikaa tarvittaessa putsailla kahteenkin kertaan. Yhdellä valmentajista meinasi kyllä palaa pinna tuplatyöhön. :)
Päävalmentaja oli tyytyväinen kerättyyn rahamäärään. Helpx-isäntäni Mac oli kuitenkin toista mieltä, hänestä rahaa olisi pitänyt tulla tuplasti enemmän, jotta ajankäyttö olisi kannattanut. Vaikea sanoa omaa mielipidettä, kun ei ole aiempaa kokemusta.
Talkoiden jälkeen Mac vei minut Lihuen pohjoispuolella sijaitsevalle Wailuan vesiputoukselle. Autolla pääsee lähes perille asti, parkkipaikan viereiseltä tasanteelta näkee jo upean vesiputouksen. Me emme kuitenkaan tyytyneet siihen, vaan kävelimme 15 minuutin matkan rinnettä alas vesiputoukselle asti. Erilaisia varoituskylttejä oli matkan alkupäässä ja ilmeisesti kävely alas oli kiellettyä, mutta silti reitin varrelle oli sidottu köysiä puiden välille helpottamaan kulkua mutaisessa ja siten liukkaassa maastossa. Olin saanut Macilta lainaksi ’mud shoes’, jotka muistuttivat paljasjalkakenkiä, joissa on ohut kumipohja. Ne olivatkin loistava varuste tälle reitille.
Näkymä putouksen juurelta oli jo itselleni elämys. Mutta kun jatkoimme matkaa aina putouksen taakse asti, silloin meinasi jo henki salpautua ihastuksesta. Olin ensimmäistä kertaa vesiputouksen takana ja se tuntui uskomattoman hienolta.
Siinä euforiassa olikin helppo kavuta mutapolkua pitkin takaisin ylös köysien avulla käsillä vetäen.
Mac kertoi, että tämä vesiputous on saaren putouksista helpoin saavuttaa mutta silti hänen mielestään paras. Loistava kombinaatio!
Upeita kokemuksia on jo nyt taskussa, mitäköhän kaikkea sitä pääseekään kokemaan tämän reissun aikana? En melkein malta odottaa!
Varpaan murtuminen toki aiheutti muutoksia suunnitelmiin erityisesti patikoinnin osalta, johon täällä Kauailla olisi ollut upeat maastot. Yritän kuitenkin vielä päästä näkemään Waimean kanjonin ainakin autotien varresta käsin. Se kun oli ykköskohteeni tällä saarella.
Lauantaina vietetäänkin Halloweenia, jota pääsen viettämään jo toistamiseen USA:ssa. Edellisellä kerralla kierrettiin taloja ystävän ja hänen lastensa kanssa, tällä kertaa pääsen jakamaan karkkia ovella kävijöille. Karkit ostettiin tänään, talon koristelu saa odottaa huomiseen.
