Kuukauden kunkut - tammikuu

Vuosi 2016 alkoi Westportissa ja tammikuun lopussa päätin eteläsaaren kiertueeni ja otin lautan pohjoissaarelle, Wellingtoniin. Kuukauden aikana sain nauttia lämpenevästä kelistä ja upeista merenrannoista. Ihastuin eteläsaaren pohjoiseen rannikkoseutuun.

Wharariki beach
Ihana, upea hiekkaranta kivimuodostelmineen ja hiekkadyyneineen. Niin vähän ihmisiä, että saatoin ajoittain kuvitella olevani autiolla rannalla. Parin tunnin rentoutuminen tuli sopivaan kohtaan. Myös ratsastus samalla rannalla seuraavana päivänä oli hieno kokemus. Saa nähdä, säilyykö Wharariki koko maan kauneimpana rantana mielessäni, vai ei.

Abel Tasman
Odotukset kansallispuistoa kohtaan olivat ennakkoon kovat, niin moni oli sitä kehunut. Tällä kertaa odotukset täyttyivät ja puisto lumosi minut kauneudellaan. Oli täydellistä päästä sekä patikoimaan, melomaan että myös makoilemaan kauniilla hiekkarannoilla. On mahdotonta päättää, mikä oli puiston paras osa tai elämys. Kokonaisuus oli vertaansa vailla.

Juokseminen
En ole kovin suuri juoksemisen ystävä, mutta tarkoituksena oli reissulla juosta säännöllisesti ja siten pitää kuntoa yllä. Varpaan murtuma sotki kuitenkin suunnitelmat. Tammikuun viimeisellä viikolla uskaltauduin vihdoin Wellingtonissa kokeilemaan juoksemista. Eihän se kevyesti missään nimessä kulkenut, mutta olin niin iloinen, että pystyin juoksemaan! Se jos mikä, oli varma merkki varpaan parantumisesta, ettei se ollenkaan reagoinut juoksemiseen. Ilon päivä!

Ravintolaillallinen Nelsonissa
Tuore kala on jotain niin hyvää. Toisen kokkaama ateria on ylellisyyttä. Matkustuspäivän päätteeksi oli ihana vain kävellä sisään rentoon, bistro-henkiseen ravintolaan ja tilata ruokaa ja lasi viiniä. Urban Eatery:n tartar suli suussa ja oli täydellinen valinta lämpimänä kesäiltana. Olin onnellinen.

Hurmaava Golden Bay

Abel Tasmanin kansallispuistossa koin turistien aiheuttamaa ruuhkaa, mutta puiston länsipuolella, Golden Bayn alueella oli toinen tilanne. Enkä ihmettele, sillä en itsekään kuullut alueesta ennen saapumistani eteläsaaren pohjoisrannikolle, Nelsoniin. Sen jälkeen jokainen, joka oli käynyt Golden Bayssa, oli sitten kyse turistista tai paikallisesta, kehui alueen erinomaisuutta. Eikä suotta.

Sain Brightwaterissa asuvalta Strangin perheeltä tukun vinkkejä alueen nähtävyyksistä ja koska minulla oli lopulta kokonainen viikko aikaa viettää alueella, sain melko hyvän kuvan kauniista rannikkoseudusta.

Vietin ensin kolme yötä Takakan kaupungissa, joka on reilun 1100 asukkaan myötä alueen suurin keskus. Abel Tasmanin kansallispuiston patikkareitin voi aloittaa tai päättää tänne ja siksi kaupungista löytyykin useampi hostelli.
Huonoksi tuurikseni sää oli kovin sateinen Takakassa oleskeluni ajan. Sama tilanne oli koko saarella, joten en olisi voinut asiaan vaikuttaa. Kävin kuitenkin molempina päivinä pyöräilemässä hotellilta lainaamallani pyörällä. Ensimmäisenä päivänä suuntasin kohti kansallispuistoa, käyden katsomassa luonnon ihmeitä The Grove -nimisessä paikassa. Se oli alue metsässä, josta löytyi suuri kalliohalkeama sekä meren muokkaamia kallioita ajalta, jolloin meri ulottui kauemmas sisämaahan. Samalla reissulla kävin katsomassa alueen hiekkarantoja, jotka eivät pilvisessä säässä näyttäneet parastaan, mutta ovat varmasti helteellä upeita.

Maanantai alkoi sateisena, mutta sen tauottua uskaltauduin pyörän selkään suuntana yksi maailman kirkkaimmista lähteistä, Te Waikoropupu Springs, tuttavallisemmin Pupu Springs. Lähteellä on myös ollut suuri merkitys maan alkuperäiskansan, Maoreiden hengellisissä uskomuksissa.
Pyöräilymatka taittui helposti ja lähteen ympärille oli rakennettu helppo kulkureitti. Harmaan sään vuoksi lähde ei luonnollisesti näyttänyt parastaan, mutta siitä huolimatta näki hyvin, kuinka kirkasta vesi oli. Juuri kun lähdin polkemaan takaisin, taivas aukeni ja vettä tuli oikein kunnolla. Kastuin läpimäräksi, mikä ei olisi haitannut ollenkaan, jos hostellissa olisi ollut kuivaushuone. Nyt kesti kaksi päivää saada lenkkarit kuiviksi.
Takakan lähellä olisi ollut muutakin nähtävää, mutta säästä johtuen tuli pysyteltyä paljon hostellilla. Sääliksi kävi viittä ruotsalaistyttöä, jotka olivat tulleet Takakaan vain yhdeksi yöksi nauttiakseen hiekkarannoista. Eivät tainneet edes nähdä rantaa.

Keskiviikkona sää muuttui taas yllättäen aurinkoiseksi siirtyessäni kauemmas luoteeseen, Collingwoodin kylään. Hostellin omistaja otti minut kyytiinsä Takakasta, mikä oli kovin ystävällistä. Sain samalla kiertoajelun kylässä sekä tietoa alueesta. Tutustuin illalla kanadalaiseen huonekaveriini, joka oli ollut Lappeenrannassa vaihto-oppilaana. Hän pyysi minua mukaansa seuraavana päivänä rannalle ja luonnollisesti suostuin ehdotukseen mielelläni.

Halusimme molemmat mennä Wharariki rannalle ja saimme vinkin hostellin emännältä, että sinne kannattaa mennä laskuveden aikaan. Rannalle ajoi noin puoli tuntia, jonka jälkeen oli vielä valittavissa joko 20 minuutin tai tunnin kävelymatka. Päätimme valita pidemmän, 3 km, reitin, sillä se kulki parin järven ohi emmekä myöskään uskoneet matkaan menevät tuntia. Maisemat olivatkin hienot, kuljimme lampaiden keskeltä ja parin pienen järven ohitse. Maisemat eivät kuitenkaan olleet mitään verrattuna rannalta avautuvaan näkymään. Suuria kiviä tai kallion osia kohosi vedestä ja hiekkaranta oli todella suuri. Kävi tosin myös selväksi, että veden ollessa korkeimmillaan, olisi ranta melkein kokonaan kadonnut.

Kävelimme rantaa pitkin ja toisessa päässä yritimme etsiä tuulelta suojaisen paikan auringonottoa varten, huonolla tuloksella. Niinpä parin tunnin auringonoton jälkeen olimme yltä päältä hiekassa, korvia myöten. Oli kuitenkin ihanaa ottaa pari tuntia ihan rennosti. Palasimme autolle lyhyempää reittiä pitkin, joka ei ollut yhtään niin näyttävä kuin pidempi reitti.

Seuraavaksi otimme suunnaksi toisen alueen kuuluisuuden, Farewell Spit:n. Maailman pisin hiekkasaareke on yli 20 km pitkä. Päätimme kävellä ensin parkkipaikalta saarekkeen toiselle puolelle, kävellä muutama kilometri sitä pitkin ja sitten ylittää se ja palata takaisin parkkipaikan puolta. Tuuli heitti taas hiekkaa päällemme, mutta silti kävelyreitti oli hieno. Saarekkeen länsipuolella ranta oli jostain syystä paljon näyttävämpi, joten olimme tyytyväisiä,  että kävelimme myös sille puolelle. Hiekkadyynien ylitys oli fyysisesti osin haastavaa, mutta kävi hyvästä treenistä. Illalla olimmekin molemmat melko väsyneitä aurinkoisen ja hiekkaisen päivän jäljiltä.

Torstaina olikin vuorossa odottamani maastoratsastusretki, josta kirjoittelinkin aiemmin. Se suuntautui samalle rannalle, mutta näin mielelläni rannan uudestaan.

Ratsastus todella tuntui jaloissa perjantaina, mutta päätin silti ottaa pyörän alleni ja käydä katsastamassa lisää luontonähtävyyksiä. Pyöräilin Devil’s Boot:lle, joka tosiaan muistutti tien laidassa kohoavaa, ylösalaisin olevaa varsikenkää. Parin valokuvan jälkeen jatkoin matkaa hiekkatietä pitkin kohti Milnthorne:n luonnonpuistoa. Metsästä löytyi kävelyreittien verkosto, jossa olisi saanut kulumaan helposti pari tuntia. Valitsin kuitenkin melko suoraviivaisen reitin kohti Collingwoodia. Vaikka reitistö oli vain kävelijöille, pystyin hyvin taluttamaan pyörää mukanani. Vaikka parikkipaikoilla olikin näkynyt muutama auto, sain kulkea täysin omassa rauhassani metsässä. Polku päättyi meren rantaan, josta oli noin 2,5 km matka Collingwoodiin rantaa pitkin. Olin kuvitellut pyöräileväni koko matkan, mutta laskuvedestä huolimatta hiekkapohja oli sen verran pehmeää, ettei pyöräilystä oikein tullut mitään.

Viihdyin Golden Bayssa erinomaisesti ja kaikkien luontonähtävyyksien katsastamiseen olisi saanut helposti toisenkin viikon kulumaan. Yksi erityinen ja mieleenpainuva asia oli myös hostellien pitäjien ystävällisyys ja kiinnostus asiakkaitaan kohtaan. He juttelivat mielellään asiakkaiden kanssa pitkin päivää, sekä Takakassa että Collingwoodissa.

Viikonloppuna matka jatkui kohti itää. Edessä ovat viimeiset päivät eteläsaarella ennen keskiviikon lauttamatkaa pohjoissaarelle.

Ratsastamassa Golden Bayssa

Uuden-Seelannin eteläsaaren luoteiskolkasta löytyy yksi saaren salaisuuksista, Golden Bayn alue. Tänään kävin ratsastamassa lähes neljän tunnin lenkin alueen upeissa maisemissa. Maastoreitti sisälsi niin rantaa kuin kapeita metsäpolkuja, ja oli näin ratsastustaidon lähes unohtaneelle tarpeeksi haastava reitti.

Varasin Cape Farewell Horse Treks -yritykseltä kolmen tunnin Wharariki Beach -retken. Koska talli sijaitsi reilun 20 km päässä Collingwoodista sijaitsevasta majoituksestani, pyysin heiltä myös kuljetusta Collingwoodista. Ilokseni tämä onnistui ilman lisäkustannusta. Toinen vaihtoehto olisi ollut pyöräily, joka ei  tuntunut kovin innostavalta ajatukselta varsinkaan paluun osalta.

Kun kyytiä ei näkynyt 10 minuutinkaan kuluttua sovitusta ajasta, soitin kysyäkseni asiasta. Olivat kuulemma unohtaneet minut, mutta lupasivat tulla hakemaan ja pyytää muita odottamaan. Matkalla omistaja kertoi, etteivät yleensä harrasta noutoja, mutta hän oli ollut hyvällä tuulella minun kysyessäni asiasta.

Neljä muuta ratsastajaa odottikin jo ratsailla saapuessani paikalle. Nopeasti kypärä päähän, terveyslappu allekirjoitettavaksi ja maksuasiat kuntoon. Sitten lähdettiinkin matkaan.

Hevoseni Scrooby oli hieman laiska ja kova syömään, joten luvassa oli todellakin treenintäyteiset tunnit. Kuljimme hidasta käyntiä, mutta sain silti tehdä jatkuvasti töitä jotta Scrooby liikkuisi samaa tahtia muiden kanssa. Reitti kulki hiekkatietä pitkin ja lähes kaikki autot olivat huomaavaisia hidastaen vauhtiaan kohdallamme.

Tylsän hiekkatieosuuden jälkeen pääsimme kivempaan maastoon lammasfarmin ruohokukkuloille. Lampaat katselivat menoamme ihmeissään. Ylhäältä kukkuloilta aukesi mahtavat näkymät Wharariki rannalle. Tuuli oli melko navakka, mutta pelloilla se ei haitannut.

Rannalla sen sijaan tuuli puhalsi hiekkaa kasvoille, joten aurinkolasit olivat hyvä suoja myös sitä vastaan. Menimme käyntiä pitkän rannan toiseen päähän, jonka jälkeen halukkaat saivat vielä kokeilla laukkaamista. Pari jäi ison kiven taakse piiloon odottamaan meitä laukkaajia, kun me palasimme takaisin päin ja sitten laukkasimme takaisin. Scrooby oli jälleen hitain, mutta oli kiva päästä vähän kokeilemaan vauhdin hurmaa.

Palasimme aluksi samaa reittiä takaisin hiekkatielle asti, mutta emme jatkaneetkaan tietä pitkin vaan siirryimme maastoon. Nurmikenttien jälkeen oli vuorossa metsäinen osuus, jossa todella kapea polku kulki puiden välissä. Maasto oli hyvin kumpuilevaa, joten hevoset joutuivat todella töihin ala- ja ylämäkien vuorotellessa. Luotin Scroobyyn jo niin paljon,  että annoin sen valita parhaat reitit.

Korkeimmalta kohdalta oli huikeat näköalat Golden Bayhin ja Farewell Spitille asti, joka on yli 20 km pitkä, kaareva ja kapea rantakaistale, tai pikemminkin saaresta erottuva uloke.

Ilmeisesti olimme todella hitaita, koska maastovaelluksemme kesti kolmen tunnin sijasta lähes neljä tuntia. Jalat olivat lähes hyytelöä, joten olin todella iloinen, etten ollut pyörällä liikenteessä. Mutta olipa kiva ratsastaa pitkästä aikaa!