Rantapäivä Coromandelissa

Perjantaina oli vuorossa rantapäivä ja ensimmäistä kertaa uskaltauduin mereen uimaan ilman märkäpukua.

Monet ovat kehuneet Coromandelin niemimaata, joten luonnollisesti se piti tsekata. Matkavalmistelut vaativat paljon suunnittelua, sillä bussiyhtiö jota käytän, ei mahdollistanut matkustamista yhden päivän aikana. Google tuli tälläkin kertaa avuksi ja löysin paikallisbussin, jonka avulla pääsin päivässä Whakatanesta Coromandel Town -nimiseen kylään niemimaan länsirannikolle.

Saapuessani hostellille, varasin seuraavaksi päiväksi retken itärannikon kuuluisille rannoille; Cathedral Cove ja Hot Water Beach. Kaksi huonekaveriani, hollantilainen Laura ja saksalainen Sabrina olivat myös tulossa samalle retkelle.

Meitä tultiin noutamaan vasta klo 11.30, joten pääsin nauttimaan rauhallisesta aamusta ja ehdin käydä ostamassa eväitä ennen lähtöä.

Maisemat olivat kauniit ja oli kiva pysähtyä näköalapaikalle matkan varrella. Kukkuloilla oli uhkaavan harmaita pilviä, mutta elättelimme toiveita, että rannalla niitä ei olisi.

Cathedral Coven parkkipaikalla näkymät vain paranivat. Lenkkarit flipflopien tilalle ja kävelemään kohti rantaa vievää polkua. Auringon porottaessa oli lähes 40 minuutin matka hieman hikistä touhua, vaikka alamäkeen mentiinkin.

Hihkaisimmekin riemusta, kun ranta avautui edessämme. Kaunis ranta, joka on joillekin tuttu Narnia-elokuvasta, oli kuitenkin kovin ruuhkainen. Löysimme silti mukavan paikan asettautua.

Vietimme meressä melkein tunnin, välillä vain kävimme syömässä eväitä. Ihan liian pian oli aika laittaa taas lenkkarit jalkaan ja lähteä kapuamaan rinnettä ylös bussille. Ylämäessä vasta hiki tulikin, ja olin iloinen kuskin viereisestä paikastani, sillä ikkunasta tuli ihana tuulenvire.

Hot Water Beach oli lyhyen ajomatkan päässä. Saimme pienet lapiot ja suuntasimme kohti ihmismassaa. Muilta osin ranta oli lähes autio, joten oli helppo päätellä, missä kohtaa kuuma vesi löytyisi.

Ihmiset olivat kaivaneet hiekkaan kuoppia, joissa he istuivat tai makoilivat lämpimässä mineraalivedessä. Jossain syvyyksissä rannan alla kulki kuumaa laavaa, joka lämmitti veden. Ja toden totta, joissain paikoissa vesi oli höyryävän kuumaa, joten oli tärkeää löytää sopivan lämmin kohta.

Meillä kävi tuuri, sillä löysimme tyhjänä olevan, juuri sopivan lämpimällä vedellä täyttyneen kuopan. Meidän ei tarvinnutkaan ryhtyä kaivuuhommiin. Oli kuitenkin vähän tylsää, kun kaksi espanjalaisnaista änkesivät "meidän" kuoppaan, vaikka se ei ollut tarpeeksi suuri kaikille. Jostain syystä he olivat seuranneet meitä koko päivän.

Istuskelimme vesikuopassa ja juttelimme niitä näitä. Välillä kävimme meressä vilvoittelemassa. Uimisesta ei voi oikein puhua, sen verran suuret aallot osuivat rantaan. Pari viikkoa aiemmin, oli aaltojen korkeus ollut kuusi metriä. Nyt sentään veteen uskalsi mennä.

Aurinkoisessa säässä Coromandel näytti parastaan ja oli ihana viettää päivä hyvässä seurassa rannoilla rentoutuen.

Hyppäsin vielä samana iltana lauttaan ja jatkoin matkaa Aucklandiin yhdeksi yöksi ennen saaren pohjoisosan valloitusta.

Tuliperäinen maa luo upeat värit

Pohjoissaari on erittäin tuliperäistä aluetta. Kuumimmat alueet löytyvät Taupon ja Rotoruan ympäristöstä sekä White Island -nimiseltä saarelta, jossa myös kävin. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Wai-o-Tapu on yksi pohjoissaaren tunnetuimmista ja suosituimmista turistikohteista. Se sijaitsee Taupon ja Rotoruan välissä. Itse nappasin kuljetuksen Rotoruasta bookme-sivuston kautta, joka antoi jälleen mukavan alennuksen.

Olin kuullut paikasta kehuja ja odotukset vain nousivat, kun Taupon emäntäni kehui, että jos ehtii käydä vain yhdessä Rotoruan nähtävyydessä, kannattaa valita Wai-o-Tapu.

Matka kuumien lähteiden puistoon vei noin 40 minuuttia. Kuski vei meidät ensiksi katsomaan mutalampea, joka sijaitsee luonnonpuistossa, mutta maksullisen alueen ulkopuolella. Mutainen vesi poksahteli tiheään tahtiin ja lammen pinnasta nousi myös höyryä. Vesi on tyypillisesti noin 80 asteista. Lyhyen valokuvauspysähdyksen jälkeen suuntasimme katsomaan geysirin purkautumista. Se purkautuu päivittäin klo 10.15. Turisteja varten oli rakennettu iso amfi ja työntekijä kertoi hieman alueen historiasta, ennenkuin pudotti (ilmeisesti) lipeää geysiriin saaden sen näin purkautumaan.

Näytöksen jälkeen ajoimme varsinaisen puiston portille. Puistoon oli luotu kolme kävelyreittiä, jotka linkittyivät toisiinsa. Koko kierroksen tekemiseen menisi 75 minuuttia, joten meillä oli hyvin aikaa kiertää koko puisto ennen paluumatkaa.

Puistossa sai monipuolisen käsityksen siitä, mitä tuliperäinen maa tarkoittaa ja miten eri tavoin se voi käyttäytyä. Oli erilaisia kuumia altaita, mutakuoppia, kuin järviäkin.

Ehdottomasti upein ja kuvatuin nähtävyys oli shampanja-allas. Kuuma allas oli reunoiltaan upean punainen ja vedenpinta kupli hieman. Lämmin höyry nousi altaasta.

Puisto oli muuten upea ja mielenkiintoinen, mutta itseäni häiritsi väentungos. Polut olivat todella täynnä, erityisesti aasialaiset olivat löytäneet paikalle. Todennäköisesti geysirin purkausnäytös tuo paikalle suurimman yleisöryntäyksen, joten jos olisin omalla autolla liikenteessä, menisin ennemmin puistoon iltapäivällä. Geysirin purkausnäytös ei ollut niin erikoinen, etteikö sitä voisi jättää väliin.

Nuorena uskaltaa

Vesi. Yhteistyö. Jännitys.
Koskenlasku on aina kiinnostanut minua. Suomessa hyvät kosket ovat kaukana pääkaupunkiseudulta, joten kokemukset ovat jääneet vähäisiksi. Kahdesti olen kuitenkin päässyt lajia kokeilemaan, kerran Laukaan suunnalla ja kerran Kotkan lähistöllä.

Koska Uusi-Seelanti on myös tässä lajissa yksi maailman parhaista kohteista, oli koskenlasku bucket listallani. Eteläsaarella olisi ollut loistavia paikkoja koskenlaskuun, mutta päätin säästää jonkun mieluisan aktiviteetin Pohjoissaarelle. Halusin ehdottomasti kokea vaikeimman mahdollisen kosken, joten vaihtoehtoja ei ollut montaa. Päädyin varaamaan Rafting New Zealand -yritykseltä Wairoa River -reissun, joka toteutuu vain 26 sunnuntaina vuodessa, jolloin jokeen lasketaan tarpeeksi vettä muutaman tunnin ajaksi. Halusin ajoittaa aktiviteetin syntymäpäiväni tienoille ja kuin tilauksesta synttärit osuivat sunnuntaille, joten päätös oli helppo.

Aamu starttasi klo 8.15 Tauposta lähtevällä kuljetuksella. Lähes kahden tunnin ajomatkan jälkeen pääsimme McLaren Falls -puistoon, jossa tapasimme omilla autoilla tulleet ja puimme varusteet päällemme. Porukkka jaettiin kolmeen ryhmään, kolmeen venekuntaan. Sain kavereikseni itävaltalaisen pariskunnan sekä sveitsiläisen ja amerikkalaisen miehen. Oppaaksemme saimme firman omistajan, Luken.

Veneen ollessa vielä rannalla, opettelimme muutamat käskyt, jonka jälkeen harjoittelimme niitä vielä vedessä ”tasaisella”. Koskessa oli jokaisen pudotuksen jälkeen tasainen osuus, jossa odotimme aina muita veneitä. Vaihtelimme myös sitä, mikä vene meni ensimmäisenä ja näin pääsimme välillä näkemään kuinka muut laskivat osuuden, josta olimme jo tulleet alas.

Luke oli selvästi kokenut ohjaaja. Silti jokaiseen pudotukseen lähtiessä jännitti vähän, sen verran jänniä nimiä oli niille annettu. Luke selitti jokaisen osalta, miten juuri tässä pudotuksessa toimitaan ja mitä pahimmillaan voi käydä. Se jos mikä nosti jännitystä, kun kuuli pahimpia vaihtoehtoja.

Valmistauduimme jokaiseen osuuteen erikseen, jonka jälkeen meloimme vauhdikkaasti pudotukseen. Vesi roiskui kasvoille ja välillä vyöryi täysin ylitsemme. Hauskaa!

Valmistautuessamme kosken vaativimpaan pudotukseen, alkoi tosin hymy vähän hyytyä yhdeltä jos toiselta. Siinä kohdassa, kun kuulimme, että pahimman vaihtoehdon toteutuminen tarkoittaa kuolemaa, vaihtui kiva jännitys pelonsekaiseksi tunteeksi. En todellakaan halunnut kuolla hukkumalla vedenalaiseen luolaan.
Fiilikset olivat vaisut pudotukseen lähdettäessä ja Luken ohjeita ja käskyjä kuunneltiin todella tarkasti. Meidän vene meni ensimmäisenä. Pudotus meni mallikkaasti ja kaikki huokaisivat helpotuksesta, kun olimme ”turvassa”. Myös muut veneet suoriutuivat hienosti emmekä joutuneet jännittämään kenenkään puolesta. Tässä kohtaa kuulimme, että kaksi ihmistä on todella hukkunut tähän koskeen. Hyvä, ettei sitä sentään kerrottu etukäteen.

Loppuosassa koskea oli vielä pari helppoa pudotusta ja lisäksi kävimme uimassa varusteet päällä. Kukaan ei pudonnut veneestä laskun aikana, joten siinä mielessä kaikki onnistui erinomaisesti.

Kuivalle maalle päästyäni, olivat ajatukset vähän sekaiset. Olin tyytyväinen, että pääsin laskemaan koskea hyvällä porukalla, mutten silti osannut oikein päättää, oliko aktiviteetti onnistunut. Kuolemanpelko oli vähän turhan jännittävä lisä mutta toisaalta taas muissa pudotuksissa ei oikein päässyt jännittämään ollenkaan. Koskenlaskussa se, että näkee pudotuksen edessään, tuo jännityksen tunteen. Luke kuitenkin ohjeisti meidät menemään jokaisessa pudotuksessa ”pakkolaskuasentoon”, eli pää polviin. Näin pystyisimme varmemmin veneessä.

Kiinnitimme kuitenkin huomiota jo paikan päällä ja jälkikäteen kuvia katsellessa siihen, että muut oppaat eivät näin käskeneet tehdä. Näin muut osallistujat kokivat kosken hyvin eri tavalla kuin meidän venekunta. Siksi fiilikset ovat edelleen hieman ristiriitaiset.

Yhdysvaltalainen laskukaverini Brian lupautui ystävällisesti heittämään minut lounaan jälkeen Rotoruaan, joka oli seuraava kohteeni. Juuri lähtiessämme matkaan, sain sähköpostiini viestin sohvasurffaus-isännältäni, ettei hän voikaan ottaa minua luokseen. Voi itku! Onneksi löytyi hostellihuone nopealla varoitusajalla kahdeksi yöksi. Ja kiva hostelli olikin, huoneessa ei ollut kerrossänkyjä vaan kaikille oli erilliset sängyt. Luksusta!

Seuraavana päivänä treffasin taas Brianin ja kävimme tutustumassa kaupungin kuumiin altaisiin ja kupliviin muta-altaisiin, joista kaupunki on kuuluisa. Altaat tosin levittivät niin pahaa rikin katkua koko kaupunkiin, etten ymmärrä miten ihmiset pystyvät elämään siellä.

Kansallispäivän osuttua lauantaille, oli maanantai pyhäpäivä. Se ei kuitenkaan katukuvassa näkynyt, vaan kaikki kaupat ja ravintolat olivat auki.

Reitti-sivua on taas päivitetty. Vielä puuttuu suunnitelmat muutaman päivän osalta. Ainakin ihan pohjoiskolkassa aion käydä.

Joulu jäätiköllä

Saavuin aatonaattona Franz Josefin kylään, joka sijaitsee samannimisen jäätikön kyljessä. Kuuden tunnin bussimatka Wanakasta sujui yllättävän mukavasti, kun välillä pysähdyttiin ottamaan kuvia ja kahvitauolle. Mielenkiintoisinta oli, että matkapuhelinverkkoa ei ollut ollenkaan saatavilla viiteen tuntiin, vaikka ajoimme muutaman kylän läpi. Ilmeisesti niissä asuvilla ihmisillä on pakko olla lankapuhelin.

Yllätyin Franz Josefin kylän pienuudesta. Ruokakauppana vain paikallinen Siwa, vaikka turistikauppoja on useampi. Selkeästi palvelut on suunnattu vain turisteille, jotka tulevat tänne katsomaan jäätikköä.

Juteltuani illan saksalaisen, Kanadassa asuvan huonekaverini Katharinan kanssa, muutin suunnitelmiani jouluaatolle. Olin suunnitellut patikoivani kahdeksan tunnin vaelluksen jäätikköä katsomaan, mutta päätinkin liittyä Katherinen seuraan 5,5 tunnin reitille.

Jouluaattoaamuna aloitimme kävelyn Roberts Point -reittiä pitkin kymmenen aikaan aamulla. Etenimme rauhallista tahtia ja nautimme ympäröivästä sademetsästä ja reitin riippusilloista. Reittiä kutsuttiin haastavaksi ja aluksi vähän ihmettelimme sitä, koska reitti ei ollut kovin jyrkkä. Syyksi selvisi kuitenkin polun kunto. Tähän asti kaikki kävelemäni reitit ovat olleet erittäin hyväkuntoisia ja polut selkeästi ihmisen tekemiä ja usein jopa hiekalla tasoitettuja. Roberts Pointin polku oli kuitenkin suomalaistyyppisempi, lähes luonnontilassa oleva polku, jossa sai astella kiveltä toiselle sekä ottaa tukea puista ja puiden juurista jyrkkiä kohtia kavutessaan. Tykkäsimme molemmat tällaisesta haasteesta. Matkakin eteni kuin huomaamatta jutustelun lomassa.

Reitin viimeinen kolmannes oli haastavin ja olimmekin iloisia päästessämme lopulta näköalatasanteelle. Oli jännä tupsahtaa sademetsän keskeltä jäätikön viereen. Jäätikköä ei kuitenkaan nähnyt aivan lähietäisyydeltä, sillä se on vetäytynyt viimeisen kahdeksan vuoden aikana yhteensä 800 metriä. Evästauon aikana alkoi myös hieman tihuttamaan, joten emme jääneet turhan pitkäksi ajaksi tasanteelle istuskelemaan.

Alastulo olikin haastava. Tihkusade oli tehnyt kallioista ja kivistä liukkaita, joten reittivalinnat polun eri kohdissa piti miettiä tarkkaan. Alastulo tuntuikin siksi jopa ylösmenoa haastavammalta. Lopulta meillä kuluikin retkeen taukoineen reilu kuusi tuntia, kun miespuolinen kämppiksemme Surinamista oli vetänyt sen edellisenä päivänä parissa tunnissa. Taisi olla kovakuntoinen kaveri!

Sademetsän kosteuden jälkeen oli ihana mennä rentoutumaan kuumiin altaisiin Glacier Hot Poolsiin. Olin ostanut netistä etukäteen Bookme-sivustolta sisäänpääsyn, joten alennuksen jälkeen maksoin vain 10€ normaalin 20€:n sijaan. Vaikka kuumissa altaissa istuminen olikin ihanan rentouttavaa, ei kokemus minusta ollut listahinnan arvoinen. Sen verran vaatimattomat olivat puitteet. Lisäksi lukollisesta kaapista piti maksaa vielä erikseen yli euron maksu.

Illalla kävimme Katharinan kanssa vielä ravintolassa illallisella jouluaaton kunniaksi. Alkuruoaksi jaoimme simpukat ja pääruoaksi molemmat valitsimme paikallista lammasta. Otin vielä jälkiruoaksi pavlovan, jonka keksimisen kunniasta kuulemma aussit ja paikalliset kiistelevät. Itsehän olin aina luullut sen olevan venäläinen jälkiruoka…
Erilainen, mutta erittäin maistuva jouluateria! Omituisinta oli, että aurinko paistoi ravintolan ikkunasta sisään vielä yhdeksän jälkeen illalla.

Joulupäivän vietinkin vähän perinteisemmin, eli rentoutuen. Aamu alkoi joulupuhelulla Suomeen, jonka jälkeen juttelimme vielä tovin Katherinen kanssa ennen kuin hän lähti jatkamaan matkaansa. Minä jatkoin nauttimaan joulusuklaasta ja kirjasta ja otinpa parin tunnin päiväunetkin.

Joulu oli oikein onnistunut, josta iso kiitos Katharinalle! Loistavassa seurassa on aina mukavaa.