Nuorena uskaltaa

Vesi. Yhteistyö. Jännitys.
Koskenlasku on aina kiinnostanut minua. Suomessa hyvät kosket ovat kaukana pääkaupunkiseudulta, joten kokemukset ovat jääneet vähäisiksi. Kahdesti olen kuitenkin päässyt lajia kokeilemaan, kerran Laukaan suunnalla ja kerran Kotkan lähistöllä.

Koska Uusi-Seelanti on myös tässä lajissa yksi maailman parhaista kohteista, oli koskenlasku bucket listallani. Eteläsaarella olisi ollut loistavia paikkoja koskenlaskuun, mutta päätin säästää jonkun mieluisan aktiviteetin Pohjoissaarelle. Halusin ehdottomasti kokea vaikeimman mahdollisen kosken, joten vaihtoehtoja ei ollut montaa. Päädyin varaamaan Rafting New Zealand -yritykseltä Wairoa River -reissun, joka toteutuu vain 26 sunnuntaina vuodessa, jolloin jokeen lasketaan tarpeeksi vettä muutaman tunnin ajaksi. Halusin ajoittaa aktiviteetin syntymäpäiväni tienoille ja kuin tilauksesta synttärit osuivat sunnuntaille, joten päätös oli helppo.

Aamu starttasi klo 8.15 Tauposta lähtevällä kuljetuksella. Lähes kahden tunnin ajomatkan jälkeen pääsimme McLaren Falls -puistoon, jossa tapasimme omilla autoilla tulleet ja puimme varusteet päällemme. Porukkka jaettiin kolmeen ryhmään, kolmeen venekuntaan. Sain kavereikseni itävaltalaisen pariskunnan sekä sveitsiläisen ja amerikkalaisen miehen. Oppaaksemme saimme firman omistajan, Luken.

Veneen ollessa vielä rannalla, opettelimme muutamat käskyt, jonka jälkeen harjoittelimme niitä vielä vedessä ”tasaisella”. Koskessa oli jokaisen pudotuksen jälkeen tasainen osuus, jossa odotimme aina muita veneitä. Vaihtelimme myös sitä, mikä vene meni ensimmäisenä ja näin pääsimme välillä näkemään kuinka muut laskivat osuuden, josta olimme jo tulleet alas.

Luke oli selvästi kokenut ohjaaja. Silti jokaiseen pudotukseen lähtiessä jännitti vähän, sen verran jänniä nimiä oli niille annettu. Luke selitti jokaisen osalta, miten juuri tässä pudotuksessa toimitaan ja mitä pahimmillaan voi käydä. Se jos mikä nosti jännitystä, kun kuuli pahimpia vaihtoehtoja.

Valmistauduimme jokaiseen osuuteen erikseen, jonka jälkeen meloimme vauhdikkaasti pudotukseen. Vesi roiskui kasvoille ja välillä vyöryi täysin ylitsemme. Hauskaa!

Valmistautuessamme kosken vaativimpaan pudotukseen, alkoi tosin hymy vähän hyytyä yhdeltä jos toiselta. Siinä kohdassa, kun kuulimme, että pahimman vaihtoehdon toteutuminen tarkoittaa kuolemaa, vaihtui kiva jännitys pelonsekaiseksi tunteeksi. En todellakaan halunnut kuolla hukkumalla vedenalaiseen luolaan.
Fiilikset olivat vaisut pudotukseen lähdettäessä ja Luken ohjeita ja käskyjä kuunneltiin todella tarkasti. Meidän vene meni ensimmäisenä. Pudotus meni mallikkaasti ja kaikki huokaisivat helpotuksesta, kun olimme ”turvassa”. Myös muut veneet suoriutuivat hienosti emmekä joutuneet jännittämään kenenkään puolesta. Tässä kohtaa kuulimme, että kaksi ihmistä on todella hukkunut tähän koskeen. Hyvä, ettei sitä sentään kerrottu etukäteen.

Loppuosassa koskea oli vielä pari helppoa pudotusta ja lisäksi kävimme uimassa varusteet päällä. Kukaan ei pudonnut veneestä laskun aikana, joten siinä mielessä kaikki onnistui erinomaisesti.

Kuivalle maalle päästyäni, olivat ajatukset vähän sekaiset. Olin tyytyväinen, että pääsin laskemaan koskea hyvällä porukalla, mutten silti osannut oikein päättää, oliko aktiviteetti onnistunut. Kuolemanpelko oli vähän turhan jännittävä lisä mutta toisaalta taas muissa pudotuksissa ei oikein päässyt jännittämään ollenkaan. Koskenlaskussa se, että näkee pudotuksen edessään, tuo jännityksen tunteen. Luke kuitenkin ohjeisti meidät menemään jokaisessa pudotuksessa ”pakkolaskuasentoon”, eli pää polviin. Näin pystyisimme varmemmin veneessä.

Kiinnitimme kuitenkin huomiota jo paikan päällä ja jälkikäteen kuvia katsellessa siihen, että muut oppaat eivät näin käskeneet tehdä. Näin muut osallistujat kokivat kosken hyvin eri tavalla kuin meidän venekunta. Siksi fiilikset ovat edelleen hieman ristiriitaiset.

Yhdysvaltalainen laskukaverini Brian lupautui ystävällisesti heittämään minut lounaan jälkeen Rotoruaan, joka oli seuraava kohteeni. Juuri lähtiessämme matkaan, sain sähköpostiini viestin sohvasurffaus-isännältäni, ettei hän voikaan ottaa minua luokseen. Voi itku! Onneksi löytyi hostellihuone nopealla varoitusajalla kahdeksi yöksi. Ja kiva hostelli olikin, huoneessa ei ollut kerrossänkyjä vaan kaikille oli erilliset sängyt. Luksusta!

Seuraavana päivänä treffasin taas Brianin ja kävimme tutustumassa kaupungin kuumiin altaisiin ja kupliviin muta-altaisiin, joista kaupunki on kuuluisa. Altaat tosin levittivät niin pahaa rikin katkua koko kaupunkiin, etten ymmärrä miten ihmiset pystyvät elämään siellä.

Kansallispäivän osuttua lauantaille, oli maanantai pyhäpäivä. Se ei kuitenkaan katukuvassa näkynyt, vaan kaikki kaupat ja ravintolat olivat auki.

Reitti-sivua on taas päivitetty. Vielä puuttuu suunnitelmat muutaman päivän osalta. Ainakin ihan pohjoiskolkassa aion käydä.

Uimassa villien delfiinien kanssa

Christchurchista jatkoin matkaa viikoksi Banksin niemimaalle, reilun tunnin matkan päähän Christchurchista. Majoituin 13 vuotta sitten Irlannista tänne muuttaneen perheen luona ja auttelin heitä tavaroiden järjestelyssä, keittiökaappien siivouksessa ja rikkaruohojen kitkemisessä.

Heillä oli hieno talo kukkulan rinteessä, josta oli upeat näköalat merenlahdelle. Mulle oli oma, kai pool houseksi kutsuttu talo kaikilla mukavuuksilla. Luksusolot siis!

Yksi bucket listani asioista on delfiinien näkeminen läheltä, eli päästä veteen niiden kanssa. Kuten koaloidenkin kohdalla, en kuitenkaan ole kiinnostunut vankeudessa elävistä eläimistä vaan halusin delfiinitkin kokea villeinä, omassa elinympäristössään. Delfiiniuinti kuuluu monen Uuden-Seelannin matkaajan aktiviteetteihin, mutta suurin osa toteuttaa sen Kaikourassa, Christchurchista pohjoiseen.

Koska olin jo valmiiksi Banksin niemimaalla ja täällä oli tarjolla edullisempi, mutta silti pieniä ryhmiä suosiva ja delfiinien suojeluun panostava retki Akaroan kylästä, tartuin mahdollisuuteen ja varasin uinnin bookme-sivuston kautta, jolloin säästin vielä 20 euroa.

Olin varannut uinnin maanantaille, mutta tullessani paikalle, minulle kerrottiin, että uinti on peruttu. Syynä se, että haluamiamme Hector-delfiineitä ei ollut lahdella ollenkaan, koska maailman suurin delfiini oli metsästystuulella ja oli tullut lahdelle, mikä oli pelästyttänyt Hectorit pois. Myöhemmin kuulin emännältäni, että itseasiassa lahdelle oli eksynyt hai, joka oli varsinainen syy delfiinien pakoon, mutta ilmeisesti hai-sanaa ei mielellään käytetty turistien kanssa keskustellessa. Hait ovat täällä myös melko harvinaisia.

Sain onneksi siirrettyä uinnin tiistaiaamuun, jolloin järjestäjät arvelivat "ison delfiinin" jatkaneen matkaa. Niinpä tiistaiaamuna koitti uusi yritys.

Meitä oli yhteensä 16 osallistujaa, jotka jaettiin kahteen eri veneeseen ja päätyivät uimaan eri paikkoihin. Ilmeisesti saksalaiset tykkäävät Uudesta-Seelannista, koska 13 osallistujaa oli sieltä...

Märkäpukujen pukemisen jälkeen vene hurautti meidät noin 20 minuutin matkan päähän satamasta ja hetken tutkailun jälkeen bongasimme pari delfiiniä. Nämä maailman pienimmät ja harvinaisimmat delfiinit olivat yllättävän pieniä, vain reilun metrin mittaisia.

Seurasimme heidän menoaan hetken varmistaaksemme, että ne olivat leikkisällä tuulella ja halusivat tutustua veneeseen (ja meihin) eivätkä vain sukeltaneet pois.

Muutaman minuutin seurailun jälkeen laskeuduimme varovasti veteen, jotta emme säikäyttäisi delfiinejä pois. Ensimmäisten kahden delfiinin lisäksi paikalle saapui pikkuhiljaa useampia delfiineitä. Laskeskelin, että niitä olisi ollut yhteensä noin kahdeksan, joista parhaimmillaan viisi ui vierekkäin.

Delfiinit olivat uteliaita ja leikkisällä tuulella. Yksi niistä pyöri ympyrää ympärilläni tovin, mikä oli hauskaa. Muutama uskaltautui uimaan aivan vierestäni ja pari sukelsi alitseni. Uskomatonta ajatella, että nämä villit delfiinit tekivät niin silkasta omasta halustaan, eivätkä opetettuina. Koska ne tulivat niin lähelle, piti olla tarkkana ettei vahingossa koskenut niitä, sillä niiden iho on niin herkkä ja ohut, ettei se kestä kosketusta.

Oleilimme vedessä 45 minuuttia, jonka jälkeen oli aika nousta takaisin veneeseen. Aikaa oli juuri sopivasti, enkä olisi kauempaa pystynyt vedessä olemaankaan, sen verran kohmeessa olivat sormet.

Uskomattoman hieno kokemus kaikenkaikkiaan. Olen iloinen, että valitsin Akaroan delfiiniuinnin paikaksi, sillä suojaisassa lahdessa oli helppo uida, toisin kuin avomerellä Kaikourassa.

Näin on taas yksi bucket listan asia toteutettu ja yksi elämys enemmän takataskussa!

Kuukauden kunkut - marraskuu

Hei, sehän on jo joulukuu! Täälläpäin maailmaa se on yhtä kuin kesän ensimmäinen päivä.  Ja miten ihmeessä kesä ja joululaulut sopivat yhteen? En ymmärrä, ihan absurdia.

Marraskuu oli reissun toinen kokonainen kuukausi. Luultavasti myös eniten eri maita sisältänyt kuukausi tällä reissulla. Kuukausi kattoi Havaijin, Australian ja vähän Uutta-Seelantia. Lentotunteja tuli kerrytettyä mukavasti.

Mitä jäi marraskuusta mieleen? Ainakin aurinko, jota ei koti-Suomessa yleensä marraskuuhun yhdistäisi.

Purjehdus Isolla Valliriutalla

Tämä ei varmaan yllätä. Marraskuun ja ehkä koko reissun odotetuin aktiviteetti, jonka päätin jo Suomessa ollessani toteuttaa. Kolme päivää aurinkoa, upeita snorklausmaisemia, sukelluskokeilu sekä viimeisen päivän kunnon purjehdusosuus. Suola iholla, vaatteissa, 2 min suihku, ihanaa! Lue osa 1 ja osa 2 purjehduksesta.

Villit koalat

Villieläimissä pysytään. Ison Valliriutan lisäksi toinen Australian bucket list -kohta oli koalan näkeminen. Mielellään villinä, sillä vaikka sellaisen sylissä pitäminen olisikin mahtavaa, ei se minusta ole oikein eläintä kohtaan. Ja olen myös ymmärtänyt, että ainakin joissain paikoissa koalat huumataan, jotta ihmiset voivat niitä pitää sylissä. Onneksi Rakel vinkkasi Kauailla, että Brisbanen lähellä on saari, jossa koaloita voi nähdä luonnossa. Pienen etsimisen jälkeen ilo oli suuri, kun bongasin koalan puusta. En meinannut uskoa sitä heti todeksi. Päiväretkeen Stradbroken saarelle voi tutustua tarkemmin täältä.

Bobo 

Ihana Airbnb-emäntäni Airlie Beachilla. Todella ystävällinen, auttavainen ja kertakaikkisen upea persoona. Hongkongista pikkukylään muuttaminen ei varmaan ole ollut aina helppoa, mutta hän jaksoi aina hymyillä ja olla iloinen.

Varvaskengän heivaaminen laukun pohjalle

Tätä päivää olin odottanut marraskuun alusta asti. Milloin voisin luopua hiostavasta, rakkoja aiheuttavasta mutta murtunutta varvasta tukevasta kengästä? Lääkäri arveli siihen kuluvan kuusi viikkoa, minä tähtäsin neljään. Ison Valliriutan purjehdus alkoi kolme viikkoa tapaturman jälkeen ja koska veneellä ei saanut käyttää kenkiä, piti kokeilla selviytymistä ilman varvaskenkää. Kummastuksekseni varvas ei ollut siitä millänsäkään, jihaa! Vielä yhtenä päivänä purjehduksen jälkeen käytin kenkää pidemmällä kävelyretkellä, mutta sen jälkeen olen pärjännyt ilman. Kuinka ihanaa! Lonkkakin kiittää, kun pystyn taas kävelemään samankorkuisilla kengillä... Juoksemaan en sentään vielä muutamaan viikkoon kuvittele lähteväni. 

Pyörälenkki 

Christchurchissa pääsin ensimmäistä kertaa sitten San Franciscon pyöräilemään kunnolla. Kuinka ihanaa olikin saada alle kohtuullinen pyörä ja ajaa kunnon lenkki niin että hengästyi! Olin niin kaivannut pyöräilyä, mutta myös aerobista liikuntaa ylipäätään.

Upea vedenalainen elämä

Toinen purjehduspäivä alkoi aamiaisella klo 6. Ananas ja kiiwi maistuivat kuin karkilta, niin kypsiä ja makeita ne olivat. Aussityyliin tarjolla oli myös paahtoleipää, jonka päälle saattoi laittaa erilaisia levitteitä makunsa mukaan: hunajaa, mansikkahilloa, maapähkinävoita sekä tietysti saatavilla oli myös vegemitea. Erilaisia muroja oli myös tarjolla, mutta täysmaito niiden kaverina ei oikein houkutellut.

Klo 7 olivat jo ensimmäiset, sertifioidut sukeltajat, matkalla sukeltamaan ja heti perään meidät snorklaajat kuljetettiin korallien luo. Korallialue ei yöpymispoukamassa ollut suuren suuri, mutta heti aamusta se houkutteli monenlaisia kaloja ruokailemaan. Niiden värikkyys oli upeaa katseltavaa ja myös korallit olivat kauniita. Noin 45 minuutin snorklailun jälkeen polskimme takaisin veneelle hengähtämään hetkeksi ennen seuraavaa koitosta.

Meidät oli jaettu 3-4 hengen ryhmiin, joissa pääsisimme kokeilemaan sukeltamista. Eiliset opit kerrattiin vielä ennen lähtöä. Jännitin kovasti sitä, muistaisinko kaikki eri asiat eli pärjäisinkö veden alla. Kun molemmista meitä edeltävistä ryhmistä yksi henkilö oli jättänyt leikin kesken liian vaikeana, kasvoi jännitysmomentti entisestään.

Sitten tuli meidän kolmen hengen ryhmän vuoro päästä viimeisinä matkaan. Keräännyimme aluksi rinkiin veden päälle, jonka jälkeen alkoi laskeutuminen veden alle. Yhtäkkiä korviini alkoi sattua kovasti enkä saanut niitä aukaistua, vaikka kuinka yritin. Ei muuta kuin takaisin ylös veden pinnalle ja korvat auki. Ohjaajamme Ian tuli perässä ja antoi ohjeita korvien aukomiseen jatkuvalla syötöllä alas mennessä. Uusi yritys. Nyt onnistui jo vähän paremmin, kunnes en saanut happea ja panikoin. Taas äkkiä ylös hengittämään ilmaa. Ian pysyi rauhallisena, kun selitin mitä kävi. Kun laitteet oli testattu, lähdin kolmatta kertaa alas. Maryann raukka oli pysynyt pohjassa koko ajan odotellen, kun Elisabeth taas nousi kerran pintaan kanssani.

Kolmas kerta toden sanoi ja pääsin kuin pääsinkin pohjaan, jossa suoritimme ongelmatilanteiden harjoituksia. Muistin kaikki ohjeet ja kaikki kolme läpäisimme harjoitukset hienosti. Sen jälkeen ehdimme hetken sukellella pinnan alla kaloja ja koralleja katsellen, ennen kuin kokeilu oli ohi. Minulla ja Elisabethilla oli pieniä vaikeuksia pysyä alhaalla – ilmeisesti meillä ei ollut tarpeeksi painoja. Ian joutui vetämään meitä vähän väliä alaspäin. Myös korvani menivät edelleen jatkuvasti lukkoon, mutta sain niitä osittain auottua.

Vaikka alku olikin hankala, niin kokemuksena olin tyytyväinen sukelluskokeiluun ja siihen, että olin siitä suoriutunut. En kuitenkaan ollut kiinnostunut sukeltamaan uudestaan ainakaan tällä purjehduksella, vaikka sekin olisi ollut mahdollista ja muutama varasikin toisen sukelluksen ulommalle valliriutalle. Toki paikalla oli iso merkitys fiilikseeni, sillä sukelluskokeilussa en nähnyt mitään makeampaa elämää veden alla kuin snorklatessa, joten päätin pitäytyä veden pinnalla. Ehkä vielä joskus sukellan uudestaan!

Heti meidän ryhmän kokeilun jälkeen jatkoimme matkaa kohti ulompaa valliriuttaa, jonne oli parin tunnin matka. Innokkaimmat ehtivät lyhyesti snorklaamaan tai sukeltamaan Bait Reefilla ennen lounasta, mutta itse tyydyin odottamaan lounaan jälkeen. Verensokerini oli sen verran matalalla, että totesin paremmaksi jättää urheilusuorituksen väliin, mikä oli toisaalta vähän harmi. Lounastauon jälkeen pääsimme kaikki snorklaamaan tai sukeltamaan. Mikä upea maisema avautuikaan meren alla! Kaloja ei ollut kovin monia, mutta korallit olivat aivan mahtavia. Eri värisiä, kokoisia, muotoisia. Lisäksi bongasin kilpikonnan uiskentelemassa aivan lähellä. Mieleenpainuvimpana näkymänä ehdottomasti suuri, noin 50cm leveä simpukka (clam), joka avautui ja sulkeutui. Mahtavaa! Muutamat kalat myös uivat aivan läheltä, yksi ilkeän näköinen musta jopa hieman pelotti.

Snorklauksen jälkeen maistuikin pari lasia valkkaria kannella ilta-auringosta nauttien. Jos oli edellisenä iltana väsyttänyt aikaisin, niin nyt olin unten mailla jo puoli yhdeksältä! Yövyimme keskellä avomerta ja Isoa Valliriuttaa, iltapäivällä nähdyt pari muuta venettä olivat poistuneet ja olimme aivan itseksemme tähtitaivaan alla.

Viimeisenä aamuna sama aikataulu kuin edellisenä päivänä ja pääsimme snorklaamaan hieman eri kohtaan Bait Reefilla. Jos oli eilen ollut kaunista, niin nyt oli ehkä vielä upeampaa. Laskuveden takia riutta oli todella lähellä vedenpintaa, joten piti olla tarkkana ettei osunut koralleihin. Mutta samalla pääsi ihastelemaan niitä todella läheltä. Fiilis oli sanoinkuvaamaton. Viimeistään tässä vaiheessa otti päähän, etten ollut vuokrannut vedenalaista kameraa. Meillä olisi ollut kaksi tuntia aikaa snorklaukseen, mutta vajaan tunnin jälkeen uimme Elisabethin kanssa takaisin veneelle, sillä aallokossa snorklailu oli käynyt voimille ja itselleni oli tullut jano. Harkitsin lähteväni pienen tauon jälkeen vielä takaisin, mutta en sittenkään jaksanut.

Jo edellisenä iltana olimme kyselleet kapteenilta, Brentiltä, josko voisimme keskiviikkona purjehtia ihan oikeasti. Aiempina päivinä olimme nostaneet vain yhden purjeen moottorin avuksi. Keskiviikolle lupailtiin sopivaa tuulta ja ennustus piti tällä kertaa paikkaansa. Yhdeksän jälkeen nostimme kaikki purjeet ja aloitimme matkan takaisin kohti Airlie Beachia. Vauhti olikin aika haipakkaa ja osa porukasta voi vähän heikosti. Parhaimmillaan vene kulki jopa 40 asteen kenossa. Itse nautin purjehduksesta täysin rinnoin, vauhtia piisasi ja olo oli välillä kuin vuoristoradassa. Noin neljän tunnin vauhdikkaan purjehduksen jälkeen pysähdyimme vielä Hookin saaren vierustalle viimeiselle lounaalle. Viimeiset pari tuntia veneellä kuluivat sen jälkeen nopeasti auringosta ja meri-ilmasta nauttien.

Illalla osa porukasta kokoontui vielä illalliselle pääkadun ravintolaan, mikä oli kiva tapa päättää purjehdus ja vertailla vielä kokemuksia. Muut olivat jatkamassa matkaansa eteenpäin jo seuraavana päivänä, kun taas itse jäin kaupunkiin lauantaihin asti.

Vaikka odotukset olivat etukäteen todella korkealla, onnistui reissu täyttämään ne. Meillä oli kiva porukka, hyvää ruokaa riittävästi ja säät suosivat eikä ennustettuja ukkosia näkynyt. Toki osaava ja mukava miehistö oli tärkeä osa viihtyvyyttä sekä ennenkaikkea upeat snorklauspaikat takasivat odotusten täyttymisen.

Torstai menikin täysin palautuessa, mutta mikäs sen mukavampaa kun sen pystyi tekemään uima-altaalla köllötellen. Olin enemmän kuin tyytyväinen, etten jatkanut matkaa vielä torstaina.

Whitehaven beach ja Iso Valliriutta

Iso Valliriutta on epäilemättä Australian tunnetuin nähtävyys. Ihan alunperin se ei edes kuulunut suunnitelmiini, vaan ajattelin lentää Sydneyn kautta suoraan Uuteen-Seelantiin. Suunnittelin tutustuvani tarkemmin Australiaan jollain toisella reissulla. Keväällä törmäsin kuitenkin tuttuun, joka kehoitti käymään ainakin Isolla Valliriutalla, koska ei ole varmuutta onko se enää jäljellä ”sitten ensi kerralla”. Hänen kommenttinsa sai minut pohtimaan asiaa uudelleen ja päädyinkin lisäämään Ison Valliriutan matkasuunnitelmiini. Seuraava kysymys kuuluikin, mistä sinne pääsee?

Lopulta valinta muodostui kahden kaupungin väliltä, Cairns tai Airlie Beach. Valintani osui lopulta Airlie Beachiin siitä syystä, että sieltä käsin pääsisin näkemään valliriutan lisäksi myös yhden maailman parhaimmiksi rannoiksi listatun Whitehaven Beachin.

Airlie Beach on käytännössä pieni kylä, pääkadulla on liikkeitä 300m matkalla eikä oikein muita liikekatuja ole. Täältä lähtee kuitenkin monia erilaisia laivoja Whitsundaysille, josta Whitehaven Beach löytyy. Sellaisia paketteja, joissa pääsisi sekä rannalle että ulommalle Valliriutalle ei kuitenkaan ollut kuin kaksi. Valintani oli helppo, halusin pienemmän ryhmän ja vähemmän bilereissun. Niinpä varasin purjehduksen Kianalle ja odotukset olivat korkealla. Tämä olisi varmasti yksi reissuni kohokohdista, joten olin valmis myös panostamaan siihen rahallisesti. Kolmen päivän purjehdus maksoi lähes 500 euroa.

Maanantaiaamuna klo 8 aamulla olikin odottavainen tunnelma satamassa. Turvallisuusinfon ja vuoteiden jakamisen jälkeen lähdimme kohti seikkailua 14 matkustajan ja kolmen miehistön jäsenen voimin. Tummemmat pilvet jäivät taakse, kun suuntasimme merelle. Matkalla kohti Whitehaven Beachia meille kerrottiin sukeltamisen perusteista sekä oli aikaa rentoutua kannella. Porukkamme koostui enimmäkseen kolmekymppisistä, vaikka mukana oli myös yksi parikymppinen sekä pari viidenkymmenen paremmalla puolella olevaa henkilöä. Meitä yksin matkustavia oli yhteensä neljä, lisäkseni juuri nuo ikähaitarin päiden edustajat, sekä viisi pariskuntaa. Edustettuina olivat niin Kiina, Hollanti, Britit, Kanada, USA , Ranska kuin Australiakin. Sekalainen seurakunta, mutta oikein kivaa porukkaa kaiken kaikkiaan.

Whitsundaysilla kävelimme ensin näköalapaikalle, jossa saimme ihastella eteemme avautuvaa näkymää rannasta. Vitivalkoinen hiekka turkoosia vettä vasten oli hieno näky. Olimme kuitenkin paikalla nousuveden aikaan, joten vesi peitti osan ranta-alueesta, emmekä päässeet näkemään rantaa ihan niin upeana, kuin olin Instagram-kuvista etukäteen nähnyt.

Miehistön jäsen Ian johdatti meidät maisemien katselun jälkeen suojaiseen poukamaan, jossa pääsimme uimaan vilvoittavaan mereen. Myrkyllisten stingrayden takia päälle piti pukea stingray-puku, joten uintikokemus oli hieman normaalista poikkeava. Noin tunnin rantaelämän jälkeen lähdimme kävelylle rantahiekalle ja bongailimme samalla vedestä erilaisia kaloja ja näimmepä jopa pari pientä haita!

Hiekka oli upean vitivalkoisen värinsä lisäksi myös aivan ihanan tuntuista, aivan kuin olisi puuterissa kävellyt. Niin hienojakoista ja pehmeää se oli! Luonnollisesti sitä tunkeutuikin joka paikkaan. :) Veneen rajallisen vesimäärän takia suihkussa käynti oli rajoitettu yhteen kertaan päivässä ja maksimissaan kahteen minuuttiin. Siinä sai olla tarkkana, että sai hiekat pestyä ja hiusten pesun sai unohtaa reissun ajaksi.

Iltapäivällä purjehdimme vielä eteenpäin kohti Hook Islandia ja poukamaa, jossa viettäisimme yön. Merenkäynti oli päivän aikana välillä ollut pomppuista, mutta onnekseni en kärsinyt merisairaudesta. Pysähdyttyämme poukamaan ankkuriin, oli heiluriliike jostain syystä hieman liikaa vatsalleni ja tulin hieman huonovointiseksi. En ollut onneksi yksin ongelmani kanssa, mikä auttoi hieman henkisesti. En myöskään voinut todella huonosti, vaan sain olon asettumaan ennen nukkumaan menoa.

Ian kertoi aiemmin päivällä, että kukaan ei koskaan pysy hereillä klo 21.30 pidemmälle. Niinhän siinä kävi, itsekin olin unten mailla jo yhdeksän jälkeen vaikka olin viimeisimpiä hereillä olijoita.

Yön aikana tuuli kääntyikin puhaltamaan saaren toiselta puolelta,  joten keinuminen lakkasi. Elämäni ensimmäinen yö purjeveneessä sujui lopulta mukavasti ja sain nukuttua hyvin.

Jatkan tarinaa seuraavassa postauksessa myöhemmin tällä viikolla. Luvassa snorklausta ja sukeltamista!

Ihana San Francisco

Kaupunki täytti kaikki odotukset ja oli juuri niin ihana, kuin etukäteen ajattelinkin. Reilu neljä päivää kului kaupungissa nopeasti ja kävelyaskelia tuli kasaan paljon.

Olin etukäteen tutkinut San Franciscon tarjontaa ja miettinyt minua kiinnostavia juttuja. Kaupungin matkailulla on hyvät netti- ja FB-sivut, joista sain paljon vinkkejä. Lisäksi luin suomalaismatkailijoiden blogeja, vaikka uudehkoja postauksia en montaa löytänytkään. Trulykiran vinkit osoittautuivatkin itselleni parhaimmiksi.

Hyvä ruoka ja ravintolatarjonta oli ehdottomasti korkealla listallani. Säästin majoituksessa asumalla hostellissa, jotta voisin kuluttaa ravintoloissa. Jälleen Trulykiran vinkit olivat kullanarvoisia, lisäksi sain Bostonissa lisävinkkejä friscolaiselta foodielta ystävän avulla ja sushi-ravintolan osalta löysin googlettamalla lupaavan listan Thrillististä. Ravintoloista onkin tulossa vielä oma postauksensa!

Bucket listallani oli kaksi ehdotonta must asiaa: cable car ja pyöräily Golden Gate sillan yli. Perjantaiksi luvatun erinomaisen sään innoittamana valitsin sen pyöräilypäiväksi. Varasin edellisenä iltana netistä pyörän San Francisco Bicycle rentalsista, joka oli halvan hinnan lisäksi myös kätevä siksi, että heillä oli kolme eri pistettä ja $5 lisämaksua vastaan pyörän pystyi palauttamaan eri pisteeseen kuin mistä aamulla lähti. Hain pyörän aamulla Golden Gate Parkin viereisestä pisteestä, jossa oli myös kätevästi Whole Foods -ruokakauppa vieressä eväiden ostoa varten. Pyöräilin Golden Gate Parkin läpi rannalle, jonka jälkeen seurasin rantaa ja kiersin vielä Lands Endin kautta sillalle. Pyörävuokraamosta sai kartan, mutta siinä ei mainittu, että Lands Endiä ei itseasiassa pääse kiertämään pyörällä, sillä matkalla on pitkät portaat. Menihän ne toki tarvittaessa taluttamalla ylös ja taas alas, mutta ei se mukavaa ollut ja siihen kului paljon aikaa kun reitti ei muutenkaan ollut pitkältä osin pyöräiltävässä kunnossa vaan pyörää joutui taluttamaan.

Sillan ylitys meni osin myös taluttamalla, sillä turisteja oli paljon liikkeellä sekä kävellen että pyöräillen. Paikalliset pyöräilyharrastajat vähän kiroilivatkin pyörätietä tukkivia turisteja.
Koska Lands Endin kiertämiseen meni niin paljon aikaa ja eväät oli syöty, jäi Point Bonitan majakka tällä kertaa välistä ja pyöräilin suoraan Sausalitoon. Matka oli mukavaa alamäkeä, joka tosin pisti iloitsemaan siitä, etten ollut tulossa takaisin samaa reittiä ylämäkeen…

Sausalito oli nätti pikkukaupunki, josta tuli vähän Porvoo mieleen. Ihmetykseni oli suuri, kun kaupungista löytyi maksullisia pyöräparkkeja. Joku on todella keksinyt bisnesidean! Vallet paikoitusta oli tarjolla myös.

Lounaan jälkeen oli aika suunnata lautalle,  jonne kävin ostamassa automaatista reilun $11 lipun ja siirryin pyöräilijöiden jonon päähän noin 30 min ennen lautan lähtöä. Tulijoita oli kuitenkin  niin paljon hienosta säästä johtuen, etten mahtunut siihen lauttaan vaan odotin vielä 45 minuuttia lisää seuraavaa lauttaa. Taksiyrittäjiä kävi kovasti kaupittelemassa palvelujaan, taksilla olisi päässyt pyörän kanssa kaupunkiin $18 hintaan ja matka olisi sujunut nopeammin. Itse arvostin kuitenkin lauttamatkan tarjoamia kuvausmahdollisuuksia kaupungista, ja koska minulla ei ollut kiire, odotin kiltisti seuraavaa lauttaa. Samassa hostellissa asunut pariskunta oli myöskin käynyt pyörällä Sausalitossa, mutta ehtineet jo klo 15 jälkeen lähtevään lauttaan, johon ei ollut ollut suurta ryntäystä vaan kaikki olivat mahtuneet kyytiin. Hienolla säällä kannattanee siis ehtiä iltapäivän lauttoihin.

Viimeisenä päivänäni, lauantaina, pidin rennon päivän. Jalat olivat melko väsyneet kävelystä ja pyöräilystä. Panostin cable car ajeluun, jonka teinkin molempiin suuntiin suosituimmalla eli Powell & Hyde linjalla. Kyllä oli kivaa seistä reunalla! Rantaa päin mennessä hyppäsin matkalta kyytiin ja menin päteasemalle asti. Siellä oli pitkä jono takaisin, mutta se ei haitannut aurinkoisessa säässä. Pysäkin tai pari myöhemmin olisi päässyt nopeammin kyytiin, sillä näköjään eivät täyttäneet vaunuja täyteen lähtöpisteessä. Olin ostanut torstaina kolmen päivän julkisen liikenteen passin, joka sisälsi myös cable carin. Ilman sitä ajelu olisikin jäänyt varmasti yhteen kertaan, hinta kun oli $7 per kerta. Julkisen liikenteen käyttö oli muutenkin helppoa, erityisesti Here mapsin julkisen liikenteen valinnalla. Loistava apuväline vieraassa kaupungissa!

Kolmas mieleenpainuvin elämys Friscossa oli kiva Embarcaderon kävelyreitti rannassa. Päädyin sille jo ensimmäisenä iltana. Siellä näkyi lenkkelijöitä ja turisteja ja se pidettiin erittäin siistinä. Mukavat näkymät merelle ja laitureille. Sitä oli mukava kävellä parinakin iltana.

Nätit talot, Painted Ladies mukaan lukien, jättivät kauniin kuvan kaupungista. Financial Districtin tornit vaihtuivat heti viereisessä kaupunginosissa mataliin taloihin, joiden välisillä kaduilla oli mukava kävellä ja katsella rakennuksia.

Ensi kertaan jäi ainakin kaupungin modernin taiteen museo,  joka jäi nyt välistä hyvän sään takia. Ensi kerralla sitten!

Nyt totuttaudun trooppiseen ilmastoon ja itikoihin Havaijilla. Huomenna, maanantaina, alkavat työt kahvin poimijana ja ensi lauantaina täällä kisataan Iron Man -kisa – reilun 20 km päässä. Joutuu ehkä menemään katsomaan!