Kuukauden kunkut – helmikuu

Helmikuu oli viimeinen kuukauteni Uudessa-Seelannissa ja vietin sen maan pohjoissaarella. Loppukuusta vietin viisi päivää myös Melbournessa, Australiassa. Kuun viimeisenä päivänä saavuin Filippiineille. Alkukuussa täytin myös pyöreitä vuosia, joten paljon erilaisia juttuja mahtui helmikuuhun.

Mitä helmikuusta jäi positiivisena mieleen?

Tulivuoret
Ennen tätä reissua en koskaan ollut nähnyt tulivuorta. Havaijin kokemusten jälkeen kiinnostus tulivuoria kohtaan kasvoi valtavasti. Helmikuussa pääsin kokemaan kaksi erilaista elämystä tulivuoriin liittyen; patikoimalla Tongariro Alpine Crossingin sekä matkustamalla White Islandille. Molemmat kokemukset pääsivät selkeästi parhaimpien Uuden-Seelannin kokemusteni listalle, joten luonnollisesti ovat myös yksi helmikuun kohokohdista. Huikeita elämyksiä molemmat!

Coromandel
Coromandelin niemimaata on kehuttu paljon, eikä syyttä. Kuten niin monessa paikassa Uudessa-Seelannissa, niin Coromandelin elämyksenkin kohdalla sää näyttelee myös isoa osaa. Sen osalta minulla oli tuuria, joten yhden yön vierailuni niemimaalla oli erittäin onnistunut. Bussista sain ihailla kauniita maisemia, joten pidempäänkin olisin ihan varmasti viihtynyt. Coromandel:ssa sattui myös tuuria, kun sain kaksi kivaa tyttöä kämppiksikseni ja satuimme vielä kaikki olemaan samalla retkellä, joten sain koko päiväksi erinomaista seuraa.

Oma huone
Useamman kuukauden matkustamisen jälkeen oli taivaallista saada välillä oma huone, jossa ennen kaikkea sai nukkua rauhassa. Nautin oman huoneen luksuksesta niin Napierissa, Taupossa kuin Whangareissa. Napierissa sohvasurffasin, kahdessa jälkimmäisessä majoituin Airbnb:n kautta. Hotellissa en olisi jutellut kenenkään kanssa, kun taas näin majoittumalla tapasin paikallisia sekä sain niin paljon juttuseuraa kuin itse halusin. Olin oikein tyytyväinen kaikkiin majoituksiin.

Sasha
Melbournessa tapasin 22 vuoden tauon jälkeen Sashan, joka oli lukioluokallani vaihto-oppilaana. Emme olleet edes pitäneet yhteyttä näiden vuosien aikana, mutta silti hän lupautui näyttämään minulle kotikaupunkiaan. Kuinka hauskaa meillä olikaan! Yhtenä päivänä kävimme kävelyllä meren rannassa sekä söimme mainion lounaan rantaravintolassa. Seuraavana päivänä taas sain kutsun drinkeille ja illalliselle Sashan ja hänen ystäviensä kanssa. Drinkit maistuivat niin ravintolassa kuin illan päättäneessä salakapakassakin. Melbourne on todellakin täynnä salaisuuksia, joista vain paikalliset tietävät.

Ikäkriisittömyys
Neljä vuosikymmentä tuli täyteen ilman kriisejä. En tiedä, olenko vieläkään niin ’aikuinen’, kuin nuorena kuvittelin 30-vuotiaan olevan, ja minkä mielikuvan takia kriiseilin ennen edellisen vuosikymmenen aloitusta. Mutta näin vuosikymmen myöhemmin voin vain todeta, että olen tyytyväinen siihen, kuinka ’aikuinen’ tai ’lapsellinen’ olenkaan.

Vierailu aktiivisella tulivuorella

Merestä kohoava vuori. Valkoinen savu kohoaa kohti sinistä taivasta.
Tällaisiin postikortteihin törmäsin pari kertaa. En kuitenkaan olisi kiinnittänyt niihin huomiota, ellei joku olisi vinkannut reppureissaajien Facebook-ryhmässä, että White Islandilla kannattaa käydä. Se sai minut googlettamaan mistä on kyse. Selvisi, että White Island on 49 km pohjoissaaren rannikolta sijaitseva pieni saari, jossa on maan aktiivisin tulivuori.

Saari on yksityisessä omistuksessa, joten sinne pääsee vain osallistumalla opastettuun retkeen. Vaihtoehtoja on kaksi: matkustaminen joko veneellä tai helikopterilla.

Vaikka helikopterilento olisi ollut mielenkiintoinen ja ryhmäkoko olisi ollut huomattavasti pienempi, reppureissaajan budjetilla myös veneretki oli sen verran arvokas, että se oli järkevämpi vaihtoehto. Veneretken hinta kun oli alle kolmasosan helikopteriretkestä, eli noin 130 euroa.

Retken toteutuminen varmistetaan vasta edellisenä iltana, niin riippuvainen se on tulivuoren aktiivisuudesta ja säästä. Matkustin silti Rotoruasta Whakataneen edellisenä päivänä, sillä retkeen tarjolla ollut kuljetus Rotoruasta samana aamuna oli järjettömän kallis.

Onnekseni retki toteutui ja myös sää suosi meitä keskiviikkona. Vene oli lähes täynnä, meitä oli melkein 50 henkeä. Venematka saareen kesti tunnin ja 20 minuuttia, joka oli juuri sopiva. Matkalla yritimme tiirailla myös delfiinejä ja valaita, mutta emme nähneet kumpiakaan.

Ennen saapumistamme saareen meille jaettiin kypärät ja kaasunaamarit. Kypärä oli pakollinen varuste, mutta kaasunaamarin käytöstä sai päättää itse.

Kävelykierrokselle meidät jaettiin kahteen ryhmään, kummassakin kaksi opasta. Ohjeistus oli hyvin tarkka: kulje tarkasti oppaan perässä, älä astu sivuun äläkä ohita opasta. Olimme tuliperäisen maan päällä, joka oli haurasta ja saattoi pettää polun ulkopuolella.

Oli todella mielenkiintoista kävellä käytännössä tulivuoren päällä. Maisema oli kuitenkin täysin erilainen kuin Havaijilla. Tiedustelinkin oppaalta, näkyykö täällä valuvaa laavaa. Hän selitti, että Uudessa-Seelannissa tulivuoret ovat erilaisia kuin Havaijilla eikä täällä näy laavaa ollenkaan. Täällä tulivuoret purkautuvat räjähtäen ja syösten nestettä ilmaan sen sijaan, että laavaa valuisi ulos kraaterista.

Kiersimme pientä aluetta aktiivisen kraaterin vieressä. Saimme maistettavaksemme sulfiittia, jota muodostuu höyryn syöksyessä ulos maasta. Se oli jännän kirpeää, vähän kuin sitruunaesanssin makuista. Sulfiittinen 'kivi' oli todella kevyt ja jotenkin jauhomainen.

Rikin haju ei ollut saarella yhtä paha kuin Rotoruassa, mutta höyry kutitti kurkkua todella pahasti, joten kaasunaamarille oli käyttöä ajoittain.

Varsinaisen kraaterin reunalla piti olla varovainen, ettei mene liian lähelle reunaa. Savuavaaa höyryä lukuunottamatta siinä ei ollut mitään nähtävää. Oli silti uskomaton tunne seistä aktiivisen kraaterin reunalla.

Maassa oli paikka paikoin pieniä vesipuroja. Vesi oli yllättävän lämmintä ja paikoin jopa kuumaa, riippuen siitä kuinka kaukana kraaterista oltiin. Kiviaines sai sen maistumaan raudalta. Vesi myös putsasi kuparin kiitettävästi, kun kokeilimme kolikoilla.

Kierroksen lopuksi saavuimme vanhan sulfiittitehtaan raunioille. On uskomatonta ajatella, että täällä on joskus asuttu ja työskennelty. Tehdas oli toiminut vuosina 1923-1933, kunnes meni konkurssiin. Miehet työskentelivät tehtaalla aina kahdeksan viikon sopimuksella, jonka jälkeen saivat päättää, jatkavatko. Olosuhteet olivat kovat mutta palkka myös moninkertainen. Pisimmän uran tehnyt mies pysyi saarella kahdeksan vuotta, käyden 'mantereella' vain joululomilla. Vaikea kuvitella sellaista elämää!

Kierros oli hyvin opettavainen. Ehdottomasti mielenkiintoinen. Ja kun paluumatkalla vielä näimme delfiinejä, oli päivä todella onnistunut.

Ihanaa Ystävänpäivää!

Huikea Tongariro Alpine Crossing

Tongariro Alpine Crossing on rankattu yhdeksi maailman parhaista päivävaelluksista. Olin aluksi silti epävarma siitä, antaisiko se minulle niin paljon, olinhan jo kävellyt Havaijilla kraaterin läpi enkä toisaalta ollut Taru Sormusten Herrasta -elokuvan fani. Niin moni reittiä kuitenkin kehui, että pakkohan se oli omaankin matkasuunnitelmaan sisällyttää.

Majoituin Turangissa, joka on National Park:n ohella läheisimpiä paikkakuntia. Varasin kuljetukset Adventure Headquarters:lta, joka oli halvin. Meno-paluu hostellilta oli 27€. Valittavana oli joko lähtö klo 6 tai 7.30. Ei ole vaikea arvata, kumman varasin...

Virallinen ohjeistus 19.4 km matkan kestosta on 5,5-7,5 tuntia ilman taukoja. Jossain kehotettiin varaamaan matkaan vähintään seitsemän tuntia. Reitin kerrotaan olevan erittäin jyrkkä ja haastava. Niinpä ajattelin, että minulla menisi varmaan kahdeksan tuntia taukoineen, sillä en ole nopea patikoija varsinkaan ylämäissä.

Säätiedotus lupaili puolipilvistä, iltapäivästä kirkastuvaa säätä mutta reitin korkeimmalle kohdalle vain neljä astetta lämmintä. Niinpä nautittuani pari edellistä päivää +29 asteen helteistä, varauduin reissuun kaksilla housuilla, kevytuntuvatakilla, villapaidoilla, lapasilla, pipolla jne.

Aamu valkeni aurinkoisena ja lämmitti mukavasti jo puoli yhdeksältä, jolloin lähdin tallustamaan reittiä pitkin. Alkuosa oli mukavan tasaista ja helppokulkuista polkua. Ilma oli selkeästi ohuempaa, olihan reitin alku jo yli kilometrin korkeudessa. Tunnin päästä oli alkuosan ainoa vessa edessä, ja näytti siltä, että olin kulkenut alkumatkan hyvää vauhtia. Tästä alkoi kipuaminen Paholaisen rappusiksi -nimettyä osuutta pitkin. Nousua 1400 metristä 1600 metriin. Hiki valui auringon porottaessa naamaan. Olin silti iloinen hyvästä kelistä, ilmeisesti useimmiten keli on vähintäänkin pilvinen, jos ei jopa sateinen.

Reitti oli täynnä patikoijia ja monet ohittelivat vauhdikkaasti ylämäessä. Pidin säännöllisesti lyhyitä huilaustaukoja, jotka toimivat ennen kaikkea hengityksen tasaajina. Ilma oheni koko ajan. Polku oli hyvässä kunnossa ja sisälsi paljon rappusia. Vain satunnaisesti oli tasainen pätkä, muuten kavuttiin jyrkkää rinnettä pitkin tauotta. Yhden pidemmän tasaisen osuuden jälkeen näytti siltä, että edessä oleva harjanne olisi ehkä reitin korkein kohta. Toive osoittautui vääräksi, kun ”huipulla” aukeni näkymä vielä jyrkemmästä osuudesta. Ilmassa haisi rikki, oli selvää että nyt ollaan tuliperäisellä alueella.

Evästauon jälkeen oli aika ottaa jyrkkä osuus haltuun. Taas näytti, kuin olisin päässyt huipulle, mutta ei. Vielä oli yksi jyrkänne edessä. Sen jälkeen avautuva maisema kuitenkin viimeistään sai ymmärtämään, miksi tänne kannatti hiki otsassa ja jalat polttaen kavuta. Punainen kraateri oli todella nimensä veroinen ja uskomattoman hieno. Ympäröivä näkymä oli henkeäsalpaava.

Vain muutaman minuutin kävelyn jälkeen saavuin viimein korkeimmalle kohdalle, josta avautui toinen, vähintään yhtä upea näkymä: Emerald Lakes. Tätä näkymää olin odottanut ja koska sääkin suosi, en joutunut pettymään. Järviä ympäröivä kiviaines värjää ne upean värisiksi ja taustalla kimalteleva Blue Lake jää ihan kakkoseksi.

Laskeutuminen alas järville osoittautui haastavaksi. Polku oli upottavaa hiekkaa ja parin minuutin välein joku pyllähtikin pehvaalleen. Onneksi ei kuitenkaan naamalleen! Itse onnistuin pysymään pystyssä, kun laitoin jalkaterän aina maahan sivuttain, jolloin sain hyvän tukipinta-alan. Syvemmille vatsalihaksille oli silti käyttöä jyrkkää rinnettä laskeutuessa. Tässä kohtaa olisi vaellussauvoille selkeästi ollut käyttöä.

Vaikka järvien jälkeen reitti jatkoikin laskeutumista, oli silti edessä muutamia lyhyitä ylämäkiä, jotka todella tuntuivat jaloissa. Puolitoista tuntia ennen reitin päätöstä oli vihdoin luvassa toinen vessa. Sen yhteydessä olevalla mökillä oli mukava istahtaa evästauolle. Tässä kohtaa tuntui, että loppupätkä menee kevyesti.

45 minuutin jälkeen ja saman verran ennen ”maalia”, oli kuitenkin toinen fiilis. Jalat olivat todella väsyneet. Siinä kohtaa ei kuulunut ilon kiljahduksia, kun kyltti kertoi jäljellä olevan matkan. Sen sijaan päätepisteessä riemun kiljahduksia pääsi yhdeltä jos toiselta.

Reitti oli totisesti haastava, nousi lähes 1900 metriin. Ennakko-odotuksista poiketen, onnistuin kävelemään sen seitsemässä tunnissa taukoineen, josta olen ylpeä. Matkalla näin niin muutaman ikääntyvän kuin pari alle 10-vuotiasta lastakin, joten kyllä se on mahdollista monien suorittaa. Itse kävelin lenkkareissa, vaikka vaelluskenkiä suositellaan. Jotkut näyttivät vetäneen reitin valkoisissa tennareissa. Ihan siihen en itse lähtisi. Varsinkin sateisella säällä vaelluskengät olisivat varmasti oikea valinta.

Lämpimiä vaatteita en lopulta tarvinnut ollenkaan. Hyvin olisi pärjännyt shortseilla ja t-paidalla sekä pilvisellä säällä yhdellä pitkähihaisella.

Olen tyytyväinen, että suoritin reitin. Maisemat todella ovat huikeat ja oli myös ihan hyvä saada taas fyysistä haastetta. Katsotaan, saanko jalat kävelemään huomenna. :)

Kuukauden kunkut - lokakuu

Halloweenin myötä on lokakuu saatu päätökseen ja samalla reissuni ensimmäinen kokonainen kuukausi. Aika kuluu kuin siivillä! Huomasin, että itseasiassa on hyvä itsekin katsoa kulunutta kuukautta taaksepäin ja miettiä kuukauden kohokohtia. Niin paljon on tapahtunut, että moni asiaa unohtuu nopeasti.

Elämäni ekoja kertoja

Tässä kuussa olen tehnyt monta asiaa ensimmäistä kertaa elämässäni. Vastaavia tilanteita varmasti tulee eteen myöhemminkin, mutta tässä vaiheessa reissua pistin sen todella merkille. Luonnollisesti, esim. kahvinpoiminta tai Ironman-kisan seuraaminen olivat minulle uusia kokemuksia. Sen tyyppisiä olin kuitenkin osannut odottaakin, enkä toisaalta kokenut niitä omasta näkökulmasta suuriksi saavutuksiksi. Surffauksen opetteluakin olin osannut odottaa, samoin SUPpailun kokeilemista. Mitä sellaista sitten tein, mitä en ollut osannut odottaa tai pidän itselleni saavutuksena?
Kasvisruoan kokkaaminen. En koe olevani kovin erikoinen kokki ja vaikka kasvisruokia syönkin, kotona korkeintaan lämmitän valmiskeittoja. Kauain majapaikassani tehtäviini kuului myös ruoan laittoa 2-5 hengelle josta muut itseäni lukuunottamatta olivat kasvissyöjiä. Niinpä hieman jännittyneenä etsin netistä reseptejä joita sitten kokkailin vielä jännittyneempänä. Itse en ollut ihan kaikkiin tyytyväinen,  mutta muutama onnistui omasta mielestäni hyvin ja kuului maistuvan muillekin. Feta-pinaattikastiketta jopa pyydettiin tekemään toistamiseen. Jee!
Luontoelämykset. Havaijilla olen niin kävellyt tulivuoren kraatterissa kuin seissyt vesiputouksen takana. Molemmat olivat itselleni sykähdyttäviä kokemuksia ja saivat minut vaikuttumaan luonnon monimuotoisuudesta ja vahvuudesta entistä enemmän. Voit lukea tarkemmin kokemuksistani kraaterissa ja vesiputouksessa erillisistä postauksista.
Liftaaminen. En olisi kuuna päivänä uskonut koskaan liftaavani. Mutta niinpä vain liftasin useamman kerran Havaijin Big Islandilla.  Omat kokemukseni olivat upeita, mutta jälkeenpäin olen kuullut muilta reissaajilta myös hieman jännittävimmistäkin kokemuksista ko. saarella. Olen kuitenkin iloinen,  että o,at kokemukseni olivat niin hyvät.

Niin, mursin tässä kuussa toki ensimmäistä kertaa elämässäni myös luuni, mutta se ei kyllä kuulu kuukauden kohokohtiin.

Bar Tartinen Ahi Tuna -annos
Niin maultaan kuin ulkonäöltäänkin loistava ruoka-annos San Franciscossa, ehdottomasti kuukauden paras syömäni ruoka. Vaikka kirjoitankin tätä syötyäni juuri runsaan illallisen, herahtaa vesi kielelle kun vain ajattelenkin tuota ruoka-annosta. Tuore ja juuri oikein valmistetun tonnikalan seurana rpea salaatti ihanine kukkineen ja kastikkeineen.

Ystävälliset ihmiset
Niin San Franciscossa, Havaijin Big Islandilla kuin Kauailla olen tavannut ihania, ystävällisiä ihmisiä. Niin muita matkaajia kuin paikallisiakin. Viimeisimpänä ihana Leah, joka järjesti tänään ystävänsä kuskiksemme jotta näkisin Waimean kanjonin - ainoan Kauain nähtävyyden jonka todella halusin nähdä.

Olen myös ollut tyytyväinen siitä, että olen päässyt harjoittamaan omia keskustelutaitoja - asia jossa en ole parhaimmillani ventovieraiden seurassa. Yksi reissun tavoitteistani onkin kehittää itseäni mm. keskustelutaidoissa.

Rannalla lekottelu
Koska olen Havaijilla viettänyt lähes neljä viikkoa lokakuun aikana, niin luonnollisesti listaan kuuluu myös rannalla makailu. Big Islandilla näin lähinnä kivirantoja, jotka Kauaille päästessä vaihtuivat pitkiin hiekkarantoihin. Kauailla sain myös seuraa talon muista tytöistä rannalla loikoiluun, mikä oli mukavaa vaihtelua.

Ei rannalla paria tuntia kauempaa jaksa tässä kuumuudessa olla edes silloin, kun pääsin vielä mereen vilvoittelemaan välillä, nyt varpaan murtumisen jälkeen reilu tunti on ollut maksimi. Mutta on se silti niin rentouttavaa, että siitä nauttii. Eilen saimme vielä ihailla samalla taitavia surffaajia, joita oli kymmeniä saalistamassa todella isoja aaltoja. Lomailua parhaimmillaan, sanoisin.

Kävelyllä tulivuoren kraaterissa

Mustaa laavaa, pientä kasvillisuuden tynkää, höyryä satunnaisista raoista. Näkymä Kilauea Iki -kraatteriin oli mykistävä. Ja sen näkymän poikki kävelisin. Jo ajatus tuntui hienolta ja tunne vaan kasvoi, kun tallustelin kraatterin pohjalla.

Kilauean tulivuori purkautui 1959, mutta vieläkin kraatterin jäähtyneen pinnan alla on tulikuumaa laavaa, joka savuaa kun raoista putoaa vesipisaroita "maan alle". Saman tulivuoren toinen kraatteri purkautui edelleen ja päästi savua ilmaan isona patsaana. Hengitykselle vaarallisesta savusta johtuen osa tulivuoripuistosta (Volcano National Park) oli suljettuna.

Valuvaa laavaa ei tällä kertaa ollut harmikseni mahdollista nähdä, mutta ilman sitäkin kokemusta tulivuorien näkeminen ja kraatterin läpi kävely olivat sykähdyttäviä. Ehdottomasti paras kokemukseni Big Islandin saarella.

Kilauea Iki Trail oli 2-3 tuntia kestävä patikointi,  joka alkoi näköalapaikalta jatkuen sademetsämäisen maaston kautta alas kraatteriin, jonka läpikävelyn jälkeen polku nousi jälleen ylös metsän läpi. Reitti on suositeltu kierrettäväksi vastapäivään ja suosittelen ehdottomasti noudattamaan suositusta. Ylös nouseminen on huomattavasti kevyempää näin päin loivemmasta reitistä johtuen. Toiseen suuntaan on tarjolla pitkät ja jyrkät portaat.

Reitin varrella on myös Thurston Lava Tube, eli 500 vuotta vanha laavatunneli. Tätä kaksikin paikallista suositteli minulle kohteeksi ja koska se oli sopivasti reitin varrella, kävin katsomassa myös sen. Tippukiviluolia nähneelle tämä tosin oli vain tavallinen luola, jossa tippui katosta vettä. Itselle pieni pettymys enkä kokenut saavani siitä oikein mitään irti, mikä harmitti hieman.

Tunnelissa käynnin kanssa itselläni meni reitin patikointiin 2 tuntia 10 minuuttia. Mielestäni ajan arvoinen reitti, joka jätti aikaa myös muuhun puistoon tutustumiseen. Valitsinkin kraatterikävelyn lisäksi Chain of Craters -tien, joka vei meren rantaan asti. Meren ja veden fanina halusin nähdä laavan muokkaaman merenrannan. Matkalla olisi ollut erilaisia laavakenttiä tutustuttavaksi, mutta koin että yhden kraatterin näkeminen riitti minulle.

Mieleenpainuvimmat maisemat ko. tiellä olivat minulle mereen liittyviä. Matkalla olleelta näköalatasanteelta näki hienosti,  kuinka laava oli valunut mereen peittäen kasvillisuutta alleen. Aivan tien päässä, joka päättyi purkautuneen laavan peitettyä tien, oli upea laavasta muotoutunut kaari. Vaikka tien pituus oli 30 km suuntaansa, oli se mielestäni tarpeeksi erilainen kokemus kraatterikävelyyn verrattuna, joten olin tyytyväinen, että käytin siihen aikaa. Tien varresta löytyivät myös paikalliset kalliomaalaukset - luonnollisesti laavaan tehtyinä. Tieltä käveli noin 15 minuuttia niiden luokse.

Tulivuorten parissa vietin viimeisen kokonaisen päiväni Big Islandilla. Seuraavana päivänä lensin Kauain saarelle, jossa nyt olen viettänyt pari päivää Kekahan pienessä kaupungissa. Täällä vietän Halloweenin, jonka jälkeen on taas aika vaihtaa saarta.