Täyden palvelun venematka

18 ventovierasta matkustajaa eri puolilta maailmaa, kahdeksan filippiiniläistä miehistön jäsentä, viisi päivää veneessä. Ohjelmassa saarilla kiertelyä, lähtien El Nidosta, päätyen Coroniin. Siinä resepti upealle matkalle, jossa ei katsottu kelloa ja oltiin pääsääntöisesti sekä puhelinverkon että nettiyhteyksien ulottumattomissa. Viisi unohtumatonta päivää täynnä herkullista ruokaa, tuoreita hedelmiä, aurinkoa, valkohiekkaisia rantoja, snorklausta, upeita auringonlaskuja ja loistavia yöunia aaltojen loiskiessa pikku mökkien ulkopuolella.

 

Kiirettä ei ollut, päivät menivät omalla painollaan. Jokaisen päivän aikana pysähdyimme 2-3 saarella. Venematkat sujuivat rennosti matkakavereiden kanssa jutellen tai kirjaa lukien. Muutama innostui myös kokeilemaan kalastusta – ilman tuloksia.

Viidessä päivässä tutustuin ja ystävystyin neljän itävaltalaisen, kolmen ranskalaisen, kahden sveitsiläisen, kahden aussin, kahden hollantilaisen, kahden jenkin, yhden saksalaisen ja yhden kiinalaisen kanssa. Viiden päivän ajaksi meistä tuli perhe, johon kuuluivat myös ihanat miehistön jäsenet sekä koiranpentu Pikachu. Miehistön pojat olivat kotoisin reitin varrella sijaitsevilta saarilta. He olivat jättäneet koulun taakseen 16-vuotiaina, mutta olivat Tao Philippinesin koulutuksessa oppineet itselleen ammatin ja englannin kielen. Lähtökohtaisesti heidän ainoa muu vaihtoehtonsa ammatiksi olisi ollut kalastaja. Osa pojista oli kotoisin samasta kylästä Nacpan-rannan läheltä. Tao Philippines -yritys kasvoi kolmisen vuotta sitten niin vauhdilla, että he rekrytoivat 10 poikaa samasta kylästä. Ainoa ehto palkkaamiselle oli, että pojan piti pystyä kiipeämään palmuun ja irrottamaan kookokset puusta. Tämä osaaminen tuli myös todistettua reissun aikana.

Majoituimme Taon leirintäpaikoilla, joita heillä oli yhteensä 15 eri saarilla. Pojat laittoivat meille joka ilta patjat mökkien lattialle, petasivat lakanan ja virittivät hyttysverkon paikoilleen. Välillä jaoin mökin muiden kanssa, yhtenä yönä sain ihan oman mökin.

Iltaisin keräännyimme joko ruokapöydän tai rannalle pystytetyn nuotion ääreen. Nukkumaan mentiin silloin, kun tuntui siltä ja aamulla herättiin myös omaan tahtiin.

Yhdeksi yöksi pysähdyimme Taon farmille, joka oli yrityksen pääpaikka. Sen keittiössä kaikki veneiden työntekijät opetettiin kokkaamaan. Kuinka herkullista ruokaa saimmekaan! Joka päivä ruoka oli herkullista, mutta farmilla saamamme illallinen kruunasi koko reissun. Possu oli aivan mahtavaa, kookosmaidossa haudutetut pavut käsittämättömän herkullisia. Sen lisäksi saimme nauttia farmilla hieronnasta – täydellistä.

Kaukaisimmilla saarilla koin myös Filippiinien parhaat snorklaukset. Vihdoin olivat korallit värikkäitä ja upeita kaloja oli niin paljon, että tuntui kuin olisi akvaariossa uinut. Täällä ei myöskään ollut meduusoita, joten uimisesta saattoi nauttia kunnolla.

Viiden päivän jälkeen emme sanoneet hyvästejä, vaan näkemisiin.

Turistinen El Nido

Pahoittelut postaustauosta. Veneretkellä ei ollut mahdollisuutta päivittää blogia ja Coronin verkkoyhteydet ovat vielä heikommat kuin Palawanin-saarella. Tästä syystä päivitys tulee tällä kertaa ilman kuvia, koska niiden lataaminen ei onnistu.

Edit 25.3. Kuvat lisätty

Neljä tuntia täyteen ahdetussa pikkubussissa, joka kaahaa pitkin paikoin heikkokuntoisia teitä. Matka Port Bartonista El Nidoon oli vähän turhan jännittävä. Ilmeisesti paikalliset pitivät positiivisena myyntiargumenttina sitä, että matkaan menee vain neljä tuntia normaalin viiden sijasta. Heille ei tule mieleen, että länsimaiset turistit ehkä sittenkin matkaisivat mieluummin hitaammin ja turvallisemmin.

Budjettihotellini sijaitsi El Nidon ulkopuolella Corong Corong -nimisellä alueella, jota oli kehuttu paremmaksi majoituspaikaksi kuin El Nidoa. Alimanguan ja Port Bartonin jälkeen Corong Corong tuntui jo ruuhkaiselta, ainoan tien varressa oli hotellia vierivieressä, väleissä pikkukauppoja ja pari ravintolaa. Paikallinen ranta ei sovellu uimiseen, minua valistettiin heti saavuttuani.

El Nidon keskustaan on matkaa noin 2,5 kilometriä. Kerran kävelin tuon matkan, muuten nappasin tricyclen, sillä helteessä muuten lyhyeltä tuntuva matka oli vähän turhan hikinen käveltäväksi. El Nidon nähtyäni, olin tyytyväinen valintaani majoittua Corong Corong -alueella. El Nido oli meluisa, eikä sen ranta ollut yhtään sen parempi.

Vietin El Nidossa viikon, vähemmälläkin olisi pärjännyt. Yhden päivän vietin Las Cabanas -rannalla, joka sijaitsi noin kahden kilometrin päässä Corong Corongista. Hyvä ranta auringonottoon, mutta niin matala ettei uiminen tullut kysymykseen. Näin oli hankala päästä vilvoittelemaan.

Toiseksi päiväksi varasin saarihyppelyn, A-retken. Snorklauspaikan piti olla huippuluokkaa, mutta itse en nähnyt siinä mitään ihmeellistä. Meri oli joka paikassa, jossa pysähdyimme, täynnä meduusoita ja niiden kavereita. Retki sisälsi vähemmän snorklausta kuin olin kuvitellut, yksi pysähdys oli tarkoitettu melontaan ja parissa paikassa ihastelimme luonnon muovaamia laguuneja, jotka olivatkin hienoja.
Port Bartonin saarihyppelyyn verrattuna tämä oli pieni pettymys. Ryhmä oli iso ja ihmiset pitäytyivät omien matkakavereidensa seurassa. Lisäksi snorklausmaisemat olivat selkeästi huonommat.

Viimeisen päivän vietin Nacpan rannalla, joka olikin ehdottomasti El Nidon alueen rannoista paras. Upea, pitkä ranta joka soveltui myös uimiseen. Jostain syystä myös vähemmän ihmisiä. Ehdottomasti 20 kilometrin matkan arvoinen.

Välissä kärsin vatsataudista, joten yksi päivä menikin sängyn pohjalla. Onneksi ehdin kuitenkin parantua ennen varaamaani viiden päivän veneretkeä. Muutama porukastamme sai ruokamyrkytyksen juuri edellisenä päivänä ja joutuivat parantelemaan oloaan vielä veneretken ensimmäisen päivän. Mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa!

Snorklausta Port Bartonissa

Port Bartonissa on tarjolla neljä erilaista saarihyppelyretkeä. Jokainen oli saman hintainen, 700 pesoa eli 14 euroa sisältäen lounaan ja snorklausmaskin vuokran. Varasin omani suoraan hotellilta, jonka tiedoissa mainittiin, että minimi henkilömäärä on kolme. Niinpä aloitin selvittelyn sillä, mikä retkistä toteutuisi. A- ja B-retket olivat molemmat toteutumassa, joten valitsin B:n, sillä silloin olisi parempi mahdollisuus nähdä kilpikonnia.

Aamulla keräännyimme hotellin edustalle odottamaan noutajaa. Selvisi, että kanssani B-retkelle tuleva pariskunta oli Suomesta. Vaihdoimme kielen siis lennosta suomeksi. Kapteenin vihdoin tultua noutamaan meitä, tuli hänelle esittää paikallinen luontomatkailukortti tai ostaa sellainen 1 euron hintaan. Samalla selvisi, että vaikka molemmille retkille oli ilmoittautunut minimimäärä eli kolme henkeä, oli retket päätetty yhdistää ja niin hyppäsimme kaikki samaan veneeseen.

Nopeasti selvisi, kuinka mukava porukka meillä olikaan kasassa. Suomalaisten lisäksi Belgia, Saksa ja Intia olivat edustettuina. Kaksi ensimmäistä snorklauspaikkaa olivat melko lähellä toisiaan. Vesi oli todella kirkasta, mutta siellä uiskenteli harmittavan paljon meduusoiden sukulaisia, jotka polttelivat pienesti ihoa. Onneksi olin ottanut uimapaidan mukaan, joka suojasi yläkroppaa.

Korallit olivat näillä paikoilla ihan näyttäviä, mutta kaloja oli yllättävän vähän. Seuraavaksi oli vuorossa German Island, joka olikin snorklauksen sijasta lähinnä lounaspaikka. Kapteeni grillasi meille kaverinsa kanssa hyvät sapuskat, joita odotellessamme rentouduimme hiekkarannalla.

Exotic Islandilla jouduin pettymään snorklaukseen – koralli oli kuollutta. Twin Reef oli jo parempi kohde, muttei mitenkään upea. Ilmeisesti jossain kohtaa oli kuitenkin ollut paljon hienoja kaloja, jotka osa oli nähnyt. Itse aloin olemaan sen verran tympiintynyt meduusan kavereihin, etten uinut ihan niin pitkälle.

Harmikseni yhtään kilpikonnaa en nähnyt, mutta muuten päivä oli onnistunut. Ei ihan Ison Valliriutan tai edes Malesian veroinen snorklauskohde, mutta kuitenkin hyvä. Toki osin pilvinen sää vaikutti myös väreihin.

Vierailu aktiivisella tulivuorella

Merestä kohoava vuori. Valkoinen savu kohoaa kohti sinistä taivasta.
Tällaisiin postikortteihin törmäsin pari kertaa. En kuitenkaan olisi kiinnittänyt niihin huomiota, ellei joku olisi vinkannut reppureissaajien Facebook-ryhmässä, että White Islandilla kannattaa käydä. Se sai minut googlettamaan mistä on kyse. Selvisi, että White Island on 49 km pohjoissaaren rannikolta sijaitseva pieni saari, jossa on maan aktiivisin tulivuori.

Saari on yksityisessä omistuksessa, joten sinne pääsee vain osallistumalla opastettuun retkeen. Vaihtoehtoja on kaksi: matkustaminen joko veneellä tai helikopterilla.

Vaikka helikopterilento olisi ollut mielenkiintoinen ja ryhmäkoko olisi ollut huomattavasti pienempi, reppureissaajan budjetilla myös veneretki oli sen verran arvokas, että se oli järkevämpi vaihtoehto. Veneretken hinta kun oli alle kolmasosan helikopteriretkestä, eli noin 130 euroa.

Retken toteutuminen varmistetaan vasta edellisenä iltana, niin riippuvainen se on tulivuoren aktiivisuudesta ja säästä. Matkustin silti Rotoruasta Whakataneen edellisenä päivänä, sillä retkeen tarjolla ollut kuljetus Rotoruasta samana aamuna oli järjettömän kallis.

Onnekseni retki toteutui ja myös sää suosi meitä keskiviikkona. Vene oli lähes täynnä, meitä oli melkein 50 henkeä. Venematka saareen kesti tunnin ja 20 minuuttia, joka oli juuri sopiva. Matkalla yritimme tiirailla myös delfiinejä ja valaita, mutta emme nähneet kumpiakaan.

Ennen saapumistamme saareen meille jaettiin kypärät ja kaasunaamarit. Kypärä oli pakollinen varuste, mutta kaasunaamarin käytöstä sai päättää itse.

Kävelykierrokselle meidät jaettiin kahteen ryhmään, kummassakin kaksi opasta. Ohjeistus oli hyvin tarkka: kulje tarkasti oppaan perässä, älä astu sivuun äläkä ohita opasta. Olimme tuliperäisen maan päällä, joka oli haurasta ja saattoi pettää polun ulkopuolella.

Oli todella mielenkiintoista kävellä käytännössä tulivuoren päällä. Maisema oli kuitenkin täysin erilainen kuin Havaijilla. Tiedustelinkin oppaalta, näkyykö täällä valuvaa laavaa. Hän selitti, että Uudessa-Seelannissa tulivuoret ovat erilaisia kuin Havaijilla eikä täällä näy laavaa ollenkaan. Täällä tulivuoret purkautuvat räjähtäen ja syösten nestettä ilmaan sen sijaan, että laavaa valuisi ulos kraaterista.

Kiersimme pientä aluetta aktiivisen kraaterin vieressä. Saimme maistettavaksemme sulfiittia, jota muodostuu höyryn syöksyessä ulos maasta. Se oli jännän kirpeää, vähän kuin sitruunaesanssin makuista. Sulfiittinen 'kivi' oli todella kevyt ja jotenkin jauhomainen.

Rikin haju ei ollut saarella yhtä paha kuin Rotoruassa, mutta höyry kutitti kurkkua todella pahasti, joten kaasunaamarille oli käyttöä ajoittain.

Varsinaisen kraaterin reunalla piti olla varovainen, ettei mene liian lähelle reunaa. Savuavaaa höyryä lukuunottamatta siinä ei ollut mitään nähtävää. Oli silti uskomaton tunne seistä aktiivisen kraaterin reunalla.

Maassa oli paikka paikoin pieniä vesipuroja. Vesi oli yllättävän lämmintä ja paikoin jopa kuumaa, riippuen siitä kuinka kaukana kraaterista oltiin. Kiviaines sai sen maistumaan raudalta. Vesi myös putsasi kuparin kiitettävästi, kun kokeilimme kolikoilla.

Kierroksen lopuksi saavuimme vanhan sulfiittitehtaan raunioille. On uskomatonta ajatella, että täällä on joskus asuttu ja työskennelty. Tehdas oli toiminut vuosina 1923-1933, kunnes meni konkurssiin. Miehet työskentelivät tehtaalla aina kahdeksan viikon sopimuksella, jonka jälkeen saivat päättää, jatkavatko. Olosuhteet olivat kovat mutta palkka myös moninkertainen. Pisimmän uran tehnyt mies pysyi saarella kahdeksan vuotta, käyden 'mantereella' vain joululomilla. Vaikea kuvitella sellaista elämää!

Kierros oli hyvin opettavainen. Ehdottomasti mielenkiintoinen. Ja kun paluumatkalla vielä näimme delfiinejä, oli päivä todella onnistunut.

Ihanaa Ystävänpäivää!

Nuorena uskaltaa

Vesi. Yhteistyö. Jännitys.
Koskenlasku on aina kiinnostanut minua. Suomessa hyvät kosket ovat kaukana pääkaupunkiseudulta, joten kokemukset ovat jääneet vähäisiksi. Kahdesti olen kuitenkin päässyt lajia kokeilemaan, kerran Laukaan suunnalla ja kerran Kotkan lähistöllä.

Koska Uusi-Seelanti on myös tässä lajissa yksi maailman parhaista kohteista, oli koskenlasku bucket listallani. Eteläsaarella olisi ollut loistavia paikkoja koskenlaskuun, mutta päätin säästää jonkun mieluisan aktiviteetin Pohjoissaarelle. Halusin ehdottomasti kokea vaikeimman mahdollisen kosken, joten vaihtoehtoja ei ollut montaa. Päädyin varaamaan Rafting New Zealand -yritykseltä Wairoa River -reissun, joka toteutuu vain 26 sunnuntaina vuodessa, jolloin jokeen lasketaan tarpeeksi vettä muutaman tunnin ajaksi. Halusin ajoittaa aktiviteetin syntymäpäiväni tienoille ja kuin tilauksesta synttärit osuivat sunnuntaille, joten päätös oli helppo.

Aamu starttasi klo 8.15 Tauposta lähtevällä kuljetuksella. Lähes kahden tunnin ajomatkan jälkeen pääsimme McLaren Falls -puistoon, jossa tapasimme omilla autoilla tulleet ja puimme varusteet päällemme. Porukkka jaettiin kolmeen ryhmään, kolmeen venekuntaan. Sain kavereikseni itävaltalaisen pariskunnan sekä sveitsiläisen ja amerikkalaisen miehen. Oppaaksemme saimme firman omistajan, Luken.

Veneen ollessa vielä rannalla, opettelimme muutamat käskyt, jonka jälkeen harjoittelimme niitä vielä vedessä ”tasaisella”. Koskessa oli jokaisen pudotuksen jälkeen tasainen osuus, jossa odotimme aina muita veneitä. Vaihtelimme myös sitä, mikä vene meni ensimmäisenä ja näin pääsimme välillä näkemään kuinka muut laskivat osuuden, josta olimme jo tulleet alas.

Luke oli selvästi kokenut ohjaaja. Silti jokaiseen pudotukseen lähtiessä jännitti vähän, sen verran jänniä nimiä oli niille annettu. Luke selitti jokaisen osalta, miten juuri tässä pudotuksessa toimitaan ja mitä pahimmillaan voi käydä. Se jos mikä nosti jännitystä, kun kuuli pahimpia vaihtoehtoja.

Valmistauduimme jokaiseen osuuteen erikseen, jonka jälkeen meloimme vauhdikkaasti pudotukseen. Vesi roiskui kasvoille ja välillä vyöryi täysin ylitsemme. Hauskaa!

Valmistautuessamme kosken vaativimpaan pudotukseen, alkoi tosin hymy vähän hyytyä yhdeltä jos toiselta. Siinä kohdassa, kun kuulimme, että pahimman vaihtoehdon toteutuminen tarkoittaa kuolemaa, vaihtui kiva jännitys pelonsekaiseksi tunteeksi. En todellakaan halunnut kuolla hukkumalla vedenalaiseen luolaan.
Fiilikset olivat vaisut pudotukseen lähdettäessä ja Luken ohjeita ja käskyjä kuunneltiin todella tarkasti. Meidän vene meni ensimmäisenä. Pudotus meni mallikkaasti ja kaikki huokaisivat helpotuksesta, kun olimme ”turvassa”. Myös muut veneet suoriutuivat hienosti emmekä joutuneet jännittämään kenenkään puolesta. Tässä kohtaa kuulimme, että kaksi ihmistä on todella hukkunut tähän koskeen. Hyvä, ettei sitä sentään kerrottu etukäteen.

Loppuosassa koskea oli vielä pari helppoa pudotusta ja lisäksi kävimme uimassa varusteet päällä. Kukaan ei pudonnut veneestä laskun aikana, joten siinä mielessä kaikki onnistui erinomaisesti.

Kuivalle maalle päästyäni, olivat ajatukset vähän sekaiset. Olin tyytyväinen, että pääsin laskemaan koskea hyvällä porukalla, mutten silti osannut oikein päättää, oliko aktiviteetti onnistunut. Kuolemanpelko oli vähän turhan jännittävä lisä mutta toisaalta taas muissa pudotuksissa ei oikein päässyt jännittämään ollenkaan. Koskenlaskussa se, että näkee pudotuksen edessään, tuo jännityksen tunteen. Luke kuitenkin ohjeisti meidät menemään jokaisessa pudotuksessa ”pakkolaskuasentoon”, eli pää polviin. Näin pystyisimme varmemmin veneessä.

Kiinnitimme kuitenkin huomiota jo paikan päällä ja jälkikäteen kuvia katsellessa siihen, että muut oppaat eivät näin käskeneet tehdä. Näin muut osallistujat kokivat kosken hyvin eri tavalla kuin meidän venekunta. Siksi fiilikset ovat edelleen hieman ristiriitaiset.

Yhdysvaltalainen laskukaverini Brian lupautui ystävällisesti heittämään minut lounaan jälkeen Rotoruaan, joka oli seuraava kohteeni. Juuri lähtiessämme matkaan, sain sähköpostiini viestin sohvasurffaus-isännältäni, ettei hän voikaan ottaa minua luokseen. Voi itku! Onneksi löytyi hostellihuone nopealla varoitusajalla kahdeksi yöksi. Ja kiva hostelli olikin, huoneessa ei ollut kerrossänkyjä vaan kaikille oli erilliset sängyt. Luksusta!

Seuraavana päivänä treffasin taas Brianin ja kävimme tutustumassa kaupungin kuumiin altaisiin ja kupliviin muta-altaisiin, joista kaupunki on kuuluisa. Altaat tosin levittivät niin pahaa rikin katkua koko kaupunkiin, etten ymmärrä miten ihmiset pystyvät elämään siellä.

Kansallispäivän osuttua lauantaille, oli maanantai pyhäpäivä. Se ei kuitenkaan katukuvassa näkynyt, vaan kaikki kaupat ja ravintolat olivat auki.

Reitti-sivua on taas päivitetty. Vielä puuttuu suunnitelmat muutaman päivän osalta. Ainakin ihan pohjoiskolkassa aion käydä.

Urheilukulttuuria rugbyn muodossa

Rugby on yksi suosituimmista urheilulajeista Uudessa-Seelannissa. Maailmanmestaruuden voitto 24 vuoden tauon jälkeen sai maan sekaisin marraskuussa. Vähän kuin lätkän mestaruus Suomessa. Niinpä halusin ehdottomasti päästä katsomaan rugbya reissullani, sillä Englannissa asumisesta huolimatta,  en ollut koskaan nähnyt yhtään matsia. Edes televisiosta.

Olinkin siksi melko pettynyt, kun selvisi että rugby on talvilaji, eikä sitä pelata näin kesällä. Kriketti on täällä kesän päälaji. Googlailin kuitenkin varmuudeksi ja ilokseni löysin kansainvälisen rugby-turnauksen, joka pelattaisiin tammikuun lopussa maan pääkaupungissa, Wellingtonissa. Sehän sattui hyvin, suunnilleen silloin minun pitikin olla Wellingtonissa, joten ei muuta kuin suunnittelemaan matkareitti ko. ajankohdan ympärille.

Theresa valotti sen verran Nelsonissa tavatessamme, että kyse ei olekaan tavallisesta rugbysta, jossa pelataan 15 hengen kokoonpanolla, vaan kyseessä on seitsemän hengen joukkueet, ja siitä turnauksen nimi Sevens tulee. Itse olin kuvitellut, että turnauksessa pelaa ehkä seitsemän joukkuetta, mutta Theresa oli oikeassa. Brightwaterissa ollessani perheen vanhin poika James, 10, selvitti vielä minulle, että Sevens on erittäin nopea peli, jossa Kiwit eivät ole aivan parhaimmillaan. Yhden pelin kesto on myös vain 2 x 7 minuuttia kahden minuutin puoliajalla. Ei ihme, että yhteen päivään mahtuu monta peliä.

Ostin lipun lauantain lohkovaiheeseen, illan tunneille. Lipulla pääsi sisään klo 16.30 ja luvassa oli kaksi isäntämaan peliä sekä kahdeksan muuta matsia. Sunnuntaina olisi ollut vuorossa finaalit, mutta halusin jatkaa jo matkaa eteenpäin.

Brightwaterissa kuulin myös, että Sevens on myös naamiais- ja biletystapahtuma. Naamiaisasuja alkoikin näkemään lauantaina aamupäivällä keskustan katukuvassa. Kaveriporukat olivat pääsääntöisesti pukeutuneet saman teeman mukaisesti ja todella panostaneet asuihinsa. Suosituimmat teemat näyttivät olevan Supermies/-nainen ja Kiviset&Soraset.

Stadionilla yllätyin, kuinka tyhjää katsomossa oli. Illan mittaan katsojia tuli jonkin verran lisää, mutta silti stadion ei ollut edes puolillaan. Se ei kuitenkaan tunnelmaa latistanut, vaan naamiaisasuihin pukeutuneet katsojat loivat tunnelmaa ja kannustivat joukkueita. Näin suomalaisen näkökulmasta oli myös erikoista, että paikkalipuista huolimatta stadionilla sai istua missä huvitti. Positiivista taas oli se, että eväitä sai ottaa mukaan, vaikka kuuma ruoka ja juomat olikin kielletty.

Nopeat matsit olivat mielenkiintoista seurattavaa. Näin jenkkifutiksesta jotain ymmärtävälle rugbyn säännöt olivat kyllä mielenkiintoiset. En ollut niihin etukäteen tutustunut, mutta pelien aikana kävi joitain asioita selväksi. Silti en ymmärtänyt ollenkaan, mistä harvat pillin vihellykset johtuivat, saati sitten yksi ulosajo.
Peli vaati selvästi kovaa fysiikkaa ja erittäin nopeita jalkoja sekä ketteryyttä. Olikin mielenkiintoista seurata matsien lisäksi joukkueiden verryttelyä pelikentän reunustoilla.

Turnaus oli tapahtumana mielenkiintoinen ja rugby viihdyttävää katsottavaa. Erityisesti yllätyin Kenian joukkueesta, joka tosissaan pisti Australialle kampoihin ja johtikin matsia yhdessä vaiheessa. Jännittävin peli oli kuitenkin illan viimeisenä nähty Uusi-Seelanti vs Etelä-Afrikka, joka oli todella tiukka ja tasainen. Isäntämaa vei lopulta voiton lisäajalla tehdyllä maalilla, mikä sai yleisön villiintymään.

Päivät Wellingtonissa kuluivat leppoisasti. Kävin uimahallissa uimassa, lenkkeilin ensimmäistä kertaa reissulla ja shoppailin pitkästä aikaa alennusmyynneissä. Ensi talveksi ostamani kevytuntuvatakki, jolle arvelin olevan käyttöä Helsingin lentokentältä poistuessa, tulikin tarpeeseen jo rugby-turnauksessa istuessa.