Täyden palvelun venematka

18 ventovierasta matkustajaa eri puolilta maailmaa, kahdeksan filippiiniläistä miehistön jäsentä, viisi päivää veneessä. Ohjelmassa saarilla kiertelyä, lähtien El Nidosta, päätyen Coroniin. Siinä resepti upealle matkalle, jossa ei katsottu kelloa ja oltiin pääsääntöisesti sekä puhelinverkon että nettiyhteyksien ulottumattomissa. Viisi unohtumatonta päivää täynnä herkullista ruokaa, tuoreita hedelmiä, aurinkoa, valkohiekkaisia rantoja, snorklausta, upeita auringonlaskuja ja loistavia yöunia aaltojen loiskiessa pikku mökkien ulkopuolella.

 

Kiirettä ei ollut, päivät menivät omalla painollaan. Jokaisen päivän aikana pysähdyimme 2-3 saarella. Venematkat sujuivat rennosti matkakavereiden kanssa jutellen tai kirjaa lukien. Muutama innostui myös kokeilemaan kalastusta – ilman tuloksia.

Viidessä päivässä tutustuin ja ystävystyin neljän itävaltalaisen, kolmen ranskalaisen, kahden sveitsiläisen, kahden aussin, kahden hollantilaisen, kahden jenkin, yhden saksalaisen ja yhden kiinalaisen kanssa. Viiden päivän ajaksi meistä tuli perhe, johon kuuluivat myös ihanat miehistön jäsenet sekä koiranpentu Pikachu. Miehistön pojat olivat kotoisin reitin varrella sijaitsevilta saarilta. He olivat jättäneet koulun taakseen 16-vuotiaina, mutta olivat Tao Philippinesin koulutuksessa oppineet itselleen ammatin ja englannin kielen. Lähtökohtaisesti heidän ainoa muu vaihtoehtonsa ammatiksi olisi ollut kalastaja. Osa pojista oli kotoisin samasta kylästä Nacpan-rannan läheltä. Tao Philippines -yritys kasvoi kolmisen vuotta sitten niin vauhdilla, että he rekrytoivat 10 poikaa samasta kylästä. Ainoa ehto palkkaamiselle oli, että pojan piti pystyä kiipeämään palmuun ja irrottamaan kookokset puusta. Tämä osaaminen tuli myös todistettua reissun aikana.

Majoituimme Taon leirintäpaikoilla, joita heillä oli yhteensä 15 eri saarilla. Pojat laittoivat meille joka ilta patjat mökkien lattialle, petasivat lakanan ja virittivät hyttysverkon paikoilleen. Välillä jaoin mökin muiden kanssa, yhtenä yönä sain ihan oman mökin.

Iltaisin keräännyimme joko ruokapöydän tai rannalle pystytetyn nuotion ääreen. Nukkumaan mentiin silloin, kun tuntui siltä ja aamulla herättiin myös omaan tahtiin.

Yhdeksi yöksi pysähdyimme Taon farmille, joka oli yrityksen pääpaikka. Sen keittiössä kaikki veneiden työntekijät opetettiin kokkaamaan. Kuinka herkullista ruokaa saimmekaan! Joka päivä ruoka oli herkullista, mutta farmilla saamamme illallinen kruunasi koko reissun. Possu oli aivan mahtavaa, kookosmaidossa haudutetut pavut käsittämättömän herkullisia. Sen lisäksi saimme nauttia farmilla hieronnasta – täydellistä.

Kaukaisimmilla saarilla koin myös Filippiinien parhaat snorklaukset. Vihdoin olivat korallit värikkäitä ja upeita kaloja oli niin paljon, että tuntui kuin olisi akvaariossa uinut. Täällä ei myöskään ollut meduusoita, joten uimisesta saattoi nauttia kunnolla.

Viiden päivän jälkeen emme sanoneet hyvästejä, vaan näkemisiin.

Port Bartonin rantakylä

Port Barton on kehittyvä turistikohde, jossa oli jo useita hotelleita. Kylässä oli käytännössä kaksi rannan suuntaisesti kulkevaa hiekkatietä, jonka varsilta löytyi paikallisten asuntoja, muutamia kauppoja sekä majoitusliikkeitä. Hiekkarannalta löytyivät suurin osa hotelleista ja näkymä merelle olikin kaunis.

Saarihyppelyiden lisäksi oli tarjolla myös retkiä lähistön vesiputouksille, mutta tällä kertaa jätin ne väliin. Hyödynsin kuitenkin hierontapalvelua, joita oli myös runsaasti tarjolla. Tunnin hieronta maksoi 500 pesoa, eli 10 euroa. Paikalliset kutsuvat hierontaa ruotsalaiseksi hieronnaksi, mutta ovat kyllä tainneet tehdä siitä oman version. Ihan eivät lihasjumit auenneet, vaikka varmasti jotain hyötyä hieronnasta silti oli.

Itse viihdyin Port Bartonissa siksi, että se oli omaan makuuni sopiva sekoitus turistikohdetta ja paikallista autenttisuutta. Ranta oli välillä täynnä kalastajaveneitä, mutta silti auringonottajat mahtuivat myös mukaan. Ranta soveltui myös uimiseen, mikä oli nautinto helteessä.
Toisaalta täällä eivät enää lapset tulleet juttelemaan eivät edes tervehtineet kadulla. Eron Alimanguaniin huomasi.

Pidin myös hotellistani, Ausan Beach Cottages. Hotelli oli aivan kiinni rannassa ja melko keskellä rantaa, joten siitä oli helppo lähteä esim. kauppaan. Hotellista sai kuitenkin ostettua vesipullot ja ravintolan ruoka oli hyvää, joten varsinaista tarvetta muille kaupoille ei olisi edes ollut.

Hotelli tarjosi huoneita jaetulla kylpyhuoneella, mutta itse olin varannut oman mökin omalla kylppärillä. Hotellilla oli myös oma generaattori, joten sähköä sai lähes vuorokauden ympäri. Vain yöllä oli muutaman tunnin tauko. Sähköverkon sähköä kun oli tarjolla vain iltakuudesta puoleen yöhön.

Näkymä mökkini terassilta oli kaunis ja aaltojen pauhu tuuditti iltaisin uneen.

Huomenna lähden El Nidosta viiden päivän venematkalle kohti Coronin saarta. Seikkailu odottaa!

Rentoutumassa Alimanguan kalastajakylässä

Torvien tööttäilyä, musiikin jumputusta, television ääniä. Tästä Puerto Princesan kakofoniasta oli ihana vaihtaa hiekkarannalle rentoutumaan.

Varasin kuljetuksen hotelliltani suoraan, mikä osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi. Hotelli oli kauempana San Vicenten kylästä kuin olin kuvitellut, joten tricycle + bussi + tricycle -kuljetus olisi vienyt enemmän aikaa sekä tullut kalliimmaksi.

Victoria Beach House sijaitsee San Vicenten kylästä alkavan, yli 14 km pituisen Long Beach:n pohjoispäässä. Se on ainoa hotelli yli 10 km säteellä ja aivan kiinni upeassa rannassa. Hotellissa on vain kahdeksan huonetta, joten rauha on taattu. Budjettitason ilmaistoitu huone maksaa saman verran, kuin sänkypaikka Uuden-Seelannin hostellissa. Nautin oman huoneen yksityisyydestä.

Alimanguan kalastajakylä oli Filippiinejä aidoimmillaan. Köyhiä, mutta iloisia ihmisiä kylän halki kulkevalla hiekkatiellä. Pari pientä hökkelikiskaa ovat ainoat palvelut mitä kylästä löytää. Näinpä rannalla kävely ja makoilu ovat myös ainoat aktiviteettimahdollisuudet. Hektisen reissaamisen jälkeen, rentoutuminen on enemmän kuin tervetullutta.

Hotelli valmistaa ruokaa tilauksen mukaan. Menua ei ole, mutta vaihtoehtoja löytyy. Kalastajakylässä kun ollaan, on kala tuoretta ja hyvää.

Paikalliset hymyilevät ja tervehtivät ohikulkiessaan. Lapset tulevat innokkaina juttelemaan. Täällä todella saa tuntumaa paikallisiin.

Kaksi ja puoli päivää menee hujauksessa, mutta toisaalta oli juuri sopiva aika täydelliselle tekemättömyydelle. Seuraavana etappina oli hieman huonon suunnittelun johdosta Port Barton, eli palasin saarella hieman takaisin kohti Puerto Princesaa.

Matka meni mukavasti ensin moottoripyörän selässä ja sen jälkeen paikallisella veneellä.

Kuukauden kunkut – helmikuu

Helmikuu oli viimeinen kuukauteni Uudessa-Seelannissa ja vietin sen maan pohjoissaarella. Loppukuusta vietin viisi päivää myös Melbournessa, Australiassa. Kuun viimeisenä päivänä saavuin Filippiineille. Alkukuussa täytin myös pyöreitä vuosia, joten paljon erilaisia juttuja mahtui helmikuuhun.

Mitä helmikuusta jäi positiivisena mieleen?

Tulivuoret
Ennen tätä reissua en koskaan ollut nähnyt tulivuorta. Havaijin kokemusten jälkeen kiinnostus tulivuoria kohtaan kasvoi valtavasti. Helmikuussa pääsin kokemaan kaksi erilaista elämystä tulivuoriin liittyen; patikoimalla Tongariro Alpine Crossingin sekä matkustamalla White Islandille. Molemmat kokemukset pääsivät selkeästi parhaimpien Uuden-Seelannin kokemusteni listalle, joten luonnollisesti ovat myös yksi helmikuun kohokohdista. Huikeita elämyksiä molemmat!

Coromandel
Coromandelin niemimaata on kehuttu paljon, eikä syyttä. Kuten niin monessa paikassa Uudessa-Seelannissa, niin Coromandelin elämyksenkin kohdalla sää näyttelee myös isoa osaa. Sen osalta minulla oli tuuria, joten yhden yön vierailuni niemimaalla oli erittäin onnistunut. Bussista sain ihailla kauniita maisemia, joten pidempäänkin olisin ihan varmasti viihtynyt. Coromandel:ssa sattui myös tuuria, kun sain kaksi kivaa tyttöä kämppiksikseni ja satuimme vielä kaikki olemaan samalla retkellä, joten sain koko päiväksi erinomaista seuraa.

Oma huone
Useamman kuukauden matkustamisen jälkeen oli taivaallista saada välillä oma huone, jossa ennen kaikkea sai nukkua rauhassa. Nautin oman huoneen luksuksesta niin Napierissa, Taupossa kuin Whangareissa. Napierissa sohvasurffasin, kahdessa jälkimmäisessä majoituin Airbnb:n kautta. Hotellissa en olisi jutellut kenenkään kanssa, kun taas näin majoittumalla tapasin paikallisia sekä sain niin paljon juttuseuraa kuin itse halusin. Olin oikein tyytyväinen kaikkiin majoituksiin.

Sasha
Melbournessa tapasin 22 vuoden tauon jälkeen Sashan, joka oli lukioluokallani vaihto-oppilaana. Emme olleet edes pitäneet yhteyttä näiden vuosien aikana, mutta silti hän lupautui näyttämään minulle kotikaupunkiaan. Kuinka hauskaa meillä olikaan! Yhtenä päivänä kävimme kävelyllä meren rannassa sekä söimme mainion lounaan rantaravintolassa. Seuraavana päivänä taas sain kutsun drinkeille ja illalliselle Sashan ja hänen ystäviensä kanssa. Drinkit maistuivat niin ravintolassa kuin illan päättäneessä salakapakassakin. Melbourne on todellakin täynnä salaisuuksia, joista vain paikalliset tietävät.

Ikäkriisittömyys
Neljä vuosikymmentä tuli täyteen ilman kriisejä. En tiedä, olenko vieläkään niin ’aikuinen’, kuin nuorena kuvittelin 30-vuotiaan olevan, ja minkä mielikuvan takia kriiseilin ennen edellisen vuosikymmenen aloitusta. Mutta näin vuosikymmen myöhemmin voin vain todeta, että olen tyytyväinen siihen, kuinka ’aikuinen’ tai ’lapsellinen’ olenkaan.

Art Decon pääkaupunki Napier

Viiden tunnin bussimatka toi minut sunnuntaina Wellingtonista itärannikolla sijaitsevaan Napier:n rantakaupunkiin. Ilmeni, että 50 000 asukkaan Napier on myös maailman Art Deco -pääkaupunki, vaikka sohvasurffausisäntäni Sam kyseenalaistikin titteliä. Kaupunki tuhoutui täysin maanjäristyksessä vuonna 1931. Tämän jälkeen kaupunki rakennettiin uudestaan.

Majoituin Samin ja hänen isänsä luona kukkulalla, upeassa 30-luvun kivitalossa. Huoneeni oli iso ja kaunis, oli ihanaa saada taas nukkua hyvin omassa huoneessa. Sam on asunut vuoden Suomessa eri kaupungeissa joten meillä oli mielenkiintoisia keskusteluita mm. kulttuurieroista.

Napierin keskusta oli kaunis, tykkäsin siitä miten art deco on edelleen vahvasti esillä ja miten kaupunki tuo sitä myös esille mm. katukylttien fontilla. Kun muissa kaupungeissa on alkoholin nautiskelun kieltävät merkit maalattu katuun, Napier oli tässäkin pistänyt paremmaksi ja teettänyt metallisia katulaattoja – luonnollisesti art deco -tyyliin.

Rannasta löytyi kaunis, uusi ”laituri” ja upeita puistoja kukka-asetelmineen. Keskustan viereiseltä mäeltä oli upeat näköalat merelle molempiin suuntiin. Toisaalta oli huvittavaa seurata, kuinka paikalliset tällaisessa keskikokoisessa kaupungissa kulkevat autolla joka paikkaan. Yksi keskustan pääkaduista näytti kävelykadulta, mutta niin vain siinäkin sai ajaa.

Kuulin, että kaupungissa pääsee helposti kampaajalle tai kynsistudiolle ilman ajanvarausta. Kun vielä huomasin kynsistudion edulliset hinnat ohi kävellessäni, kävin kysymässä vapaata aikaa. Vartin odotuksen jälkeen pääsin pedikyyriin ja manikyyriin hemmoteltavaksi. Ihanan rentouttavaa ja vain 35€.

Helteisenä päivänä oli myös ihana pulahtaa Samin uima-altaaseen. Luksusta kerrakseen!

Savignon Blanc ja Marlborough:n muut viinit

Marlborough on Uuden-Seelannin tunnetuin viinialue. Alue tuottaa  kaksi kolmasosaa maan viineistä ja ehdottomasti tunnetuin rypälelajike on Savignon Blanc. Vuonna 2015 jopa 86% alueen viineistä oli tätä lajiketta. Itse en tunnustaudu Savignon Blancin suureksi ystäväksi, mutta halusin silti päästä tutustumaan alueen viinitiloihin ja viineihin.

Alun perin tarkoituksena oli majoittua Blenheimissa, alueen suurimmassa kaupungissa ja viinialueen sydämessä, pari yötä, jotta voisi tehdä pyöräilykierroksen eri viinitiloille. Hostellitason majoitusta ei kuitenkaan ollut saatavilla, ilmeisesti johtuen kausityöntekijöiden majoituksesta. Niinpä päädyin matkustamaan suoraan Pictoniin ja ostamaan opastetun viinitilakierroksen kuljetuksineen.

Kaikki opasyritykset ovat kehuttuja TripAdvisorissa, joten valinta piti tehdä muilla perusteilla. TripAdvisorista sain kuitenkin hyvän vinkin; viinistä humaltuu, joten koko päivän kierros saattaa olla haastava. Muutin siis suunnitelmani puolen päivän retkeksi.

Päädyin valitsemaan Na Clachan:n iltapäiväretken kahdesta syystä: kuljetus Pictoniin ja takaisin oli halpa, vain $5, ja lisäksi sen aikataulu mahdollisti osallistumisen jo Pictoniin saapumispäivänä, sunnuntaina.

Meitä oli pieni, neljän hengen ryhmä. Olin nuorin ja myös ainoa ei-britti. Oppaamme Helen oli oikein asiantunteva ja mukava. Kiersimme yhteensä viisi eri tilaa noin kolmen tunnin aikana.

Ensimmäinen, Alan Scott -niminen tila oli pieni pettymys. Maistelutila oli pieni ja aivan täynnä. Henkilökunta ei kertonut mitään viineistä, kaatoi vain lasiin aina seuraavan maisteluviinin. Viinit olivat myös lämpimiä, mikä kävi ihan hyvin Pinot Noir:n ollessa kyseessä, mutta aika huonosti kuohuviinin kohdalla. Tämä vaikutti ennen kaikkea makuun, joten en myöskään täysin ihastunut viineihin, vaikkeivät ne huonoja missään tapauksessa olleet.

Toisena kohteena oli Nautilus, jossa oli kaunis tila ja työntekijä kummallekin ryhmälle. Viinit olivat erinomaisia, erityisesti pidin molemmista kuohuviineistä, joita maistoimme: Nautilus Vintage Rosé 2013 ja Cuvée Marlborough Brut NV. Jälkimmäinen oli myös voittanut palkintoja viinikilpailuissa. Harmi, ettei Nautiluksen viinejä tuoda Suomeen.

Saimme myös kuulla, kuinka alueella on eri maaperätyyppejä ja kuinka se vaikuttaa viineihin. Useimmiten sekoittavat yhteen viiniin samaa rypälelajiketta kahdelta eri maaperätyypin alueelta. Ilokseni saimme maistaa ns. tavallisen Pinot Noir:n lisäksi myös heidän korkealuokkaista versiota, jota tehdään vain 90 pulloa vuodessa, eikä se siksi yleensä kuulu maistatukseen. Tähän viiniin käytetään neljän parhaiten onnistuneen tynnyrin viinejä. Siksi sitä ei voi edes valmistaa enempää. Ja olihan se todella hyvää! Hinta olikin toinen, $76 eli noin 48€.

Kolmas tila oli nimeltään Bladen. Yksi alueen pienimmistä tiloista ja ensimmäisiä jotka alkoivat viljelemään Pinot Gris -rypälettä. Nyt Pinot Gris on nouseva rypäle alueella ja mm. Nautilus oli myynyt omat loppuun ja joutunut ostamaan rypälettä omien tilusten ulkopuolelta vastatakseen kysyntään.
Olimme Bladenissa ainoa ryhmä, joten omistajalla oli kivasti aikaa jutella kanssamme ja kertoilla viineistä sekä tilasta. Heidän Pinot Gris olikin oikein hyvää, mutta viimeistään tässä vaiheessa tuli selväksi, että paikallinen Sauvignon Blanc on todella hedelmäinen. Raikas, mutta turhan hedelmäinen minun makuuni.

Neljäntenä kohteenaamme oli Marlborough:n viinialueen alkulähde, Hunter’s. Irlantilainen mies ja vaimonsa aloittivat viininviljelyn alueella 30 vuotta sitten. Heidän Sauvignon Blanc voitti briteissä palkintoja vuonna 1986 ja siitä lähtien sekä alueen maine että viinitilojen määrä on kasvanut. Vaikka heidän Sauvignon Blanc on maailman kuulua, en silti ihastunut siihen sen enempää kuin aiempiinkaan. Hunter’s tarjosi kuohuviinin, Sauvignon Blanc:n, Pinot Gris:n, Gewűrtstraminer:n ja Pinot Noir:n lisäksi meille myös jälkiruokaviiniä, jota paikalla ollut toisen yrityksen ryhmä ei saanut. Makeaksi jälkiruokaviiniksi se oli yllättävän hyvää, näin kuivien viinien ystävän näkökulmasta.
Hunterin tilalla oppaamme Helen vei meidät myös viiniköynnöksille ja kertoi Sauvignon Blanc:n koneellisesta poiminnasta sekä viiniköynnösten hoidosta.

Viimeiseksi kävimme ihastuttavalla Saint Clair:n tilalla. Avarassa maistelutilassa oli jokaiselle ryhmälle varattu oma pöytä. Viinien esittelijä oli ihastuttava ja todella informatiivinen. Maistoimme lähinnä heidän korkealaatuisimpia viinejään, jotka luonnollisesti olivat erittäin hyviä. Huomasi kuitenkin, että makuhermot alkoivat jo vähän väsymään, tai sitten aivot humaltumaan sen verran, että heitin osan maisteluannoksesta pois.

Opin retken aikana paljon Marlborough:n alueen viineistä ja niiden historiasta, mutta myös yleistä tietoa viininvalmistuksesta. Eniten pidin Pinot Gris -viineistä sekä Nautiluksen kuohuviineistä. Sauvignon Blanc ja Gewűrtstraminer eivät varsinaisesti olleet makuuni. Pinot Noir -viinit olivat helppoja punaviinejä, mutta aavistuksen turhan kevyitä makuuni. Mutta esimerkiksi kesällä juotavaksi punaviiniksi sopisivat oikein hyvin.

Sanoisin, että reilun 40€ hintaiseksi kiertueeksi erinomainen hinta-laatusuhde ja olin kierrokseen kokonaisuutena erittäin tyytyväinen. Melbournessa pitää ehkä ottaa uusiksi!