Port Bartonin rantakylä

Port Barton on kehittyvä turistikohde, jossa oli jo useita hotelleita. Kylässä oli käytännössä kaksi rannan suuntaisesti kulkevaa hiekkatietä, jonka varsilta löytyi paikallisten asuntoja, muutamia kauppoja sekä majoitusliikkeitä. Hiekkarannalta löytyivät suurin osa hotelleista ja näkymä merelle olikin kaunis.

Saarihyppelyiden lisäksi oli tarjolla myös retkiä lähistön vesiputouksille, mutta tällä kertaa jätin ne väliin. Hyödynsin kuitenkin hierontapalvelua, joita oli myös runsaasti tarjolla. Tunnin hieronta maksoi 500 pesoa, eli 10 euroa. Paikalliset kutsuvat hierontaa ruotsalaiseksi hieronnaksi, mutta ovat kyllä tainneet tehdä siitä oman version. Ihan eivät lihasjumit auenneet, vaikka varmasti jotain hyötyä hieronnasta silti oli.

Itse viihdyin Port Bartonissa siksi, että se oli omaan makuuni sopiva sekoitus turistikohdetta ja paikallista autenttisuutta. Ranta oli välillä täynnä kalastajaveneitä, mutta silti auringonottajat mahtuivat myös mukaan. Ranta soveltui myös uimiseen, mikä oli nautinto helteessä.
Toisaalta täällä eivät enää lapset tulleet juttelemaan eivät edes tervehtineet kadulla. Eron Alimanguaniin huomasi.

Pidin myös hotellistani, Ausan Beach Cottages. Hotelli oli aivan kiinni rannassa ja melko keskellä rantaa, joten siitä oli helppo lähteä esim. kauppaan. Hotellista sai kuitenkin ostettua vesipullot ja ravintolan ruoka oli hyvää, joten varsinaista tarvetta muille kaupoille ei olisi edes ollut.

Hotelli tarjosi huoneita jaetulla kylpyhuoneella, mutta itse olin varannut oman mökin omalla kylppärillä. Hotellilla oli myös oma generaattori, joten sähköä sai lähes vuorokauden ympäri. Vain yöllä oli muutaman tunnin tauko. Sähköverkon sähköä kun oli tarjolla vain iltakuudesta puoleen yöhön.

Näkymä mökkini terassilta oli kaunis ja aaltojen pauhu tuuditti iltaisin uneen.

Huomenna lähden El Nidosta viiden päivän venematkalle kohti Coronin saarta. Seikkailu odottaa!

Ensikosketus Filippiineihin

Terveiset Filippiinien lämmöstä! Viikon olen jo ehtinyt täällä rentoutua, joten jätetään Melbournen toinen postaus hieman myöhempään ja otetaan kiinni Filippiinien tunnelmista.

Saavuin Palawanin saaren pääkaupunkiin, Puerto Princesaan reilun 24 tunnin matkustamisen jälkeen. Edullisimmat lentoliput eivät yleensä tarjoa lyhintä matkustusaikaa, ei tälläkään kertaa. Melbournesta Singaporen ja Manilan kautta kulkenut reitti oli pisin koko reissullani. Saavuin siten hieman pyörryksissä reilun 220 000 asukkaan Puerto Princesaan.

Kentältä nappasin kulkupelikseni paikallisen ”taksin”, tricyclen, joka kyyditsi minut matkatavaroineni sohvasurffaus-emäntäni Marsin luokse. Vaikka olin kolmen vuoden takaisen Balin reissun kokemusten myötä varautunut Filippiinien köyhyyteen ja alhaiseen elintasoon, iski silti todellisuus kasvoille. Hökkelimäisiä rakennuksia vieri vieressä, eri materiaalipalasia, sivukadut hiekkateitä.

Perillä Mars otti minut iloisena vastaan ja sain erittäin lämpimän tervetulotoivotuksen. Viivyin hänen luonaan kaksi yötä, ensimmäisen yön olin ainoa vieras mutta seuraavana päivänä joukkoon liittyi kolme muuta sohvasurffaajaa.

Ensimmäinen tehtävä oli syödä lounasta. Olimme menossa syömään, kun pysähdyimme kulman takana Marsin ystävän luona. Lopputuloksena olo, että saimmekin syödä hänen perheensä kanssa. Samassa taloudessa asuivat hänen vanhempansa, kaksi siskoa sekä toisen siskon mies ja tytär. Olohuoneena toimi katos, joka oli avoin pihalle. Ruokana oli erilaisia kastikkeita sekä riisiä. Ihan maittavaa, muttei mitenkään erikoista. Filippiiniläinen ruoka tuntuu olevan makuelämyksiltään lähempänä suomalaista karjalanpaistia kuin thai-ruokaa.

Lounaan jälkeen suhautimme tricyclella keskustaan pankkiautomaatille. Tarvitsin käteistä koko neljän viikon ajaksi, sillä Palawanin saarella ei ollut muualla automaatteja eikä luottokortillakaan voisi maksaa. Olikin haastavaa miettiä, paljonko rahaa tarvitsisi.

Loppupäivä meni rennosti kahvilassa istuskellen Marsin ja hänen ystäviensä kanssa. Oli mielenkiintoista kuulla Filippiineistä ja paikallisesta elämästä. Illalliseksi kävimme ostamassa tuoretta kalaa katukauppiaalta, joka myös grillasi kalan meille.

Olin ilmeisesti onnistunut saamaan lennolta jonkun pöpön, sillä ääni meinasi lähteä. Kurkkudropit otettiin heti kehiin.

Toisen päivän aamuna kävelin itsekseni rannalle katselemaan maisemia. Aamupalaksi ostin kojusta banaaneja, hintaan 10 pesoa, eli kaksi senttiä. Marsin herättyä, menimme lounaalle paikallisten suosimaan lounaspaikkaan. Kattiloissa oli eri kastikkeita, joista sai valita haluamansa. Oli kanaa ja sikaa eri kastikkeissa. Hintaa taisi olla 100 pesoa, eli 2 euroa.

Iltapäivällä saapuivat muut sohvasurffaajat, turkkilainen ja saksalainen mies sekä suomalainen nuori nainen Noora. Nooran saavuttua, otimme katumyyjän valmistamat simpukat ja kalat mukaan tricycleen ja suuntasimme aamulla käymälleni rannalle. Sieltä löytyi valmiiksi pöytiä ja tuoleja sekä saimme kioskin pitäjältä lainaksi lautaset ja aterimet. Puuhun kiinnitetyt valot loivat tunnelmaa pimentyvään iltaan.

Onkin ollut taas totuttelemista siihen, että aurinko laskee jo kuudelta, kun Oseaniassa sai nauttia valoisista illoista.

Kaksi merta kohtaavat – Cape Reinga

Taisi olla työkaverini läksiäisissä kesäkuussa, kun silloinen esinaiseni kertoi, että Uuden-Seelannin pohjoiskärjessä voi nähdä, kuinka kaksi merta kohtaavat. Ajatus kiehtoi välittömästi, joten kun valitsin pohjoissaaren kohteita, oli Cape Reinga yksi itsestäänselvyyksistä.

Cape Reingan, eli aivan pohjoisimman kärjen lisäksi pohjoisosan nähtävyyksiin kuuluu 90 Mile Beach, jolla voi ajaa nelivetoisella autolla. Rannalla ajaminen on myös melko tarkkaa puuhaa, joten varmimmin sinne uskaltautuu retken avulla. Ja kun kokopäiväretken hintakin lounaineen oli vain noin 30 euroa, ei auton vuokraus olisi missään nimessä kannattanut.

Yhdeksältä lähti bussi ajamaan kohti pohjoista. Koska oli laskuvesi, suuntasimme heti rannalle. Parin pysähdyksen avulla sai todella käsityksen siitä, kuinka pitkästä hiekkarannasta todella on kyse. Tosin 90 mailin sijasta ranta on itseasiassa noin 88 kilometrin mittainen, mikä sekin on huima luku.

Jatkoimme matkaa hiekkateemalla ja pysähdyimme seuraavaksi korkeille dyyneille. Pelottomat pääsivät laskemaan mäkeä. Oma oloni oli väsynyt, joten en innostunut kokeilemaan hiekkadyynin laskua vaan tyydyin katsojan rooliin. Yllättävän moni kokeili laskemista, ääniefekteillä varustettuna. Kaiken kukkuraksi lasku päättyi matalaan veteen, joten kastuminen oli taattu.

Pääsimme lähtemään hiekkadyyneiltä ennen muita retkibusseja joten päätimme suunnata suoraan Cape Reingalle ja jättää lounastauon myöhemmäksi. Odotin jännityksellä Cape Reingalla vallitsevaa säätä. Sääennuste lupasi sadetta, mutta oppaamme kertoi kärjessä olevan yleensä parempi sää. Pilvetön sää ei missään nimessä ollut, mutta ainakaan ei satanut ja aurinkokin pilkahteli välillä.

Kävely majakalle teki hyvää bussissa istumisen jälkeen. Rannikkomaisema oli kaunis ja karu vaikkakin turistien kansoittama. Majakan luo oli pystytetty ’tienviitta’, johon oli merkitty etäisyyksiä eri kaupunkeihin sekä etelänavalle. Taas tuli todettua, kuinka kaukana Euroopasta sitä onkaan.

Vaikka majakoista pidänkin, oli paikan ehdoton vetonaula itselleni kuitenkin Tyynen valtameren ja Tasmanian meren kohtaaminen. Usvaisesta säästä johtuen horisonttia ei näkynyt, mutta merten kohtaamisen synnyttämät aallot olivat silti hyvin näkyvissä. Todella mielenkiintoinen ilmiö!

Tällä hetkellä olen jo Melbournessa, mutta vielä on pari postausta Uudesta-Seelannista tulossa.

Vierailu aktiivisella tulivuorella

Merestä kohoava vuori. Valkoinen savu kohoaa kohti sinistä taivasta.
Tällaisiin postikortteihin törmäsin pari kertaa. En kuitenkaan olisi kiinnittänyt niihin huomiota, ellei joku olisi vinkannut reppureissaajien Facebook-ryhmässä, että White Islandilla kannattaa käydä. Se sai minut googlettamaan mistä on kyse. Selvisi, että White Island on 49 km pohjoissaaren rannikolta sijaitseva pieni saari, jossa on maan aktiivisin tulivuori.

Saari on yksityisessä omistuksessa, joten sinne pääsee vain osallistumalla opastettuun retkeen. Vaihtoehtoja on kaksi: matkustaminen joko veneellä tai helikopterilla.

Vaikka helikopterilento olisi ollut mielenkiintoinen ja ryhmäkoko olisi ollut huomattavasti pienempi, reppureissaajan budjetilla myös veneretki oli sen verran arvokas, että se oli järkevämpi vaihtoehto. Veneretken hinta kun oli alle kolmasosan helikopteriretkestä, eli noin 130 euroa.

Retken toteutuminen varmistetaan vasta edellisenä iltana, niin riippuvainen se on tulivuoren aktiivisuudesta ja säästä. Matkustin silti Rotoruasta Whakataneen edellisenä päivänä, sillä retkeen tarjolla ollut kuljetus Rotoruasta samana aamuna oli järjettömän kallis.

Onnekseni retki toteutui ja myös sää suosi meitä keskiviikkona. Vene oli lähes täynnä, meitä oli melkein 50 henkeä. Venematka saareen kesti tunnin ja 20 minuuttia, joka oli juuri sopiva. Matkalla yritimme tiirailla myös delfiinejä ja valaita, mutta emme nähneet kumpiakaan.

Ennen saapumistamme saareen meille jaettiin kypärät ja kaasunaamarit. Kypärä oli pakollinen varuste, mutta kaasunaamarin käytöstä sai päättää itse.

Kävelykierrokselle meidät jaettiin kahteen ryhmään, kummassakin kaksi opasta. Ohjeistus oli hyvin tarkka: kulje tarkasti oppaan perässä, älä astu sivuun äläkä ohita opasta. Olimme tuliperäisen maan päällä, joka oli haurasta ja saattoi pettää polun ulkopuolella.

Oli todella mielenkiintoista kävellä käytännössä tulivuoren päällä. Maisema oli kuitenkin täysin erilainen kuin Havaijilla. Tiedustelinkin oppaalta, näkyykö täällä valuvaa laavaa. Hän selitti, että Uudessa-Seelannissa tulivuoret ovat erilaisia kuin Havaijilla eikä täällä näy laavaa ollenkaan. Täällä tulivuoret purkautuvat räjähtäen ja syösten nestettä ilmaan sen sijaan, että laavaa valuisi ulos kraaterista.

Kiersimme pientä aluetta aktiivisen kraaterin vieressä. Saimme maistettavaksemme sulfiittia, jota muodostuu höyryn syöksyessä ulos maasta. Se oli jännän kirpeää, vähän kuin sitruunaesanssin makuista. Sulfiittinen 'kivi' oli todella kevyt ja jotenkin jauhomainen.

Rikin haju ei ollut saarella yhtä paha kuin Rotoruassa, mutta höyry kutitti kurkkua todella pahasti, joten kaasunaamarille oli käyttöä ajoittain.

Varsinaisen kraaterin reunalla piti olla varovainen, ettei mene liian lähelle reunaa. Savuavaaa höyryä lukuunottamatta siinä ei ollut mitään nähtävää. Oli silti uskomaton tunne seistä aktiivisen kraaterin reunalla.

Maassa oli paikka paikoin pieniä vesipuroja. Vesi oli yllättävän lämmintä ja paikoin jopa kuumaa, riippuen siitä kuinka kaukana kraaterista oltiin. Kiviaines sai sen maistumaan raudalta. Vesi myös putsasi kuparin kiitettävästi, kun kokeilimme kolikoilla.

Kierroksen lopuksi saavuimme vanhan sulfiittitehtaan raunioille. On uskomatonta ajatella, että täällä on joskus asuttu ja työskennelty. Tehdas oli toiminut vuosina 1923-1933, kunnes meni konkurssiin. Miehet työskentelivät tehtaalla aina kahdeksan viikon sopimuksella, jonka jälkeen saivat päättää, jatkavatko. Olosuhteet olivat kovat mutta palkka myös moninkertainen. Pisimmän uran tehnyt mies pysyi saarella kahdeksan vuotta, käyden 'mantereella' vain joululomilla. Vaikea kuvitella sellaista elämää!

Kierros oli hyvin opettavainen. Ehdottomasti mielenkiintoinen. Ja kun paluumatkalla vielä näimme delfiinejä, oli päivä todella onnistunut.

Ihanaa Ystävänpäivää!

Savignon Blanc ja Marlborough:n muut viinit

Marlborough on Uuden-Seelannin tunnetuin viinialue. Alue tuottaa  kaksi kolmasosaa maan viineistä ja ehdottomasti tunnetuin rypälelajike on Savignon Blanc. Vuonna 2015 jopa 86% alueen viineistä oli tätä lajiketta. Itse en tunnustaudu Savignon Blancin suureksi ystäväksi, mutta halusin silti päästä tutustumaan alueen viinitiloihin ja viineihin.

Alun perin tarkoituksena oli majoittua Blenheimissa, alueen suurimmassa kaupungissa ja viinialueen sydämessä, pari yötä, jotta voisi tehdä pyöräilykierroksen eri viinitiloille. Hostellitason majoitusta ei kuitenkaan ollut saatavilla, ilmeisesti johtuen kausityöntekijöiden majoituksesta. Niinpä päädyin matkustamaan suoraan Pictoniin ja ostamaan opastetun viinitilakierroksen kuljetuksineen.

Kaikki opasyritykset ovat kehuttuja TripAdvisorissa, joten valinta piti tehdä muilla perusteilla. TripAdvisorista sain kuitenkin hyvän vinkin; viinistä humaltuu, joten koko päivän kierros saattaa olla haastava. Muutin siis suunnitelmani puolen päivän retkeksi.

Päädyin valitsemaan Na Clachan:n iltapäiväretken kahdesta syystä: kuljetus Pictoniin ja takaisin oli halpa, vain $5, ja lisäksi sen aikataulu mahdollisti osallistumisen jo Pictoniin saapumispäivänä, sunnuntaina.

Meitä oli pieni, neljän hengen ryhmä. Olin nuorin ja myös ainoa ei-britti. Oppaamme Helen oli oikein asiantunteva ja mukava. Kiersimme yhteensä viisi eri tilaa noin kolmen tunnin aikana.

Ensimmäinen, Alan Scott -niminen tila oli pieni pettymys. Maistelutila oli pieni ja aivan täynnä. Henkilökunta ei kertonut mitään viineistä, kaatoi vain lasiin aina seuraavan maisteluviinin. Viinit olivat myös lämpimiä, mikä kävi ihan hyvin Pinot Noir:n ollessa kyseessä, mutta aika huonosti kuohuviinin kohdalla. Tämä vaikutti ennen kaikkea makuun, joten en myöskään täysin ihastunut viineihin, vaikkeivät ne huonoja missään tapauksessa olleet.

Toisena kohteena oli Nautilus, jossa oli kaunis tila ja työntekijä kummallekin ryhmälle. Viinit olivat erinomaisia, erityisesti pidin molemmista kuohuviineistä, joita maistoimme: Nautilus Vintage Rosé 2013 ja Cuvée Marlborough Brut NV. Jälkimmäinen oli myös voittanut palkintoja viinikilpailuissa. Harmi, ettei Nautiluksen viinejä tuoda Suomeen.

Saimme myös kuulla, kuinka alueella on eri maaperätyyppejä ja kuinka se vaikuttaa viineihin. Useimmiten sekoittavat yhteen viiniin samaa rypälelajiketta kahdelta eri maaperätyypin alueelta. Ilokseni saimme maistaa ns. tavallisen Pinot Noir:n lisäksi myös heidän korkealuokkaista versiota, jota tehdään vain 90 pulloa vuodessa, eikä se siksi yleensä kuulu maistatukseen. Tähän viiniin käytetään neljän parhaiten onnistuneen tynnyrin viinejä. Siksi sitä ei voi edes valmistaa enempää. Ja olihan se todella hyvää! Hinta olikin toinen, $76 eli noin 48€.

Kolmas tila oli nimeltään Bladen. Yksi alueen pienimmistä tiloista ja ensimmäisiä jotka alkoivat viljelemään Pinot Gris -rypälettä. Nyt Pinot Gris on nouseva rypäle alueella ja mm. Nautilus oli myynyt omat loppuun ja joutunut ostamaan rypälettä omien tilusten ulkopuolelta vastatakseen kysyntään.
Olimme Bladenissa ainoa ryhmä, joten omistajalla oli kivasti aikaa jutella kanssamme ja kertoilla viineistä sekä tilasta. Heidän Pinot Gris olikin oikein hyvää, mutta viimeistään tässä vaiheessa tuli selväksi, että paikallinen Sauvignon Blanc on todella hedelmäinen. Raikas, mutta turhan hedelmäinen minun makuuni.

Neljäntenä kohteenaamme oli Marlborough:n viinialueen alkulähde, Hunter’s. Irlantilainen mies ja vaimonsa aloittivat viininviljelyn alueella 30 vuotta sitten. Heidän Sauvignon Blanc voitti briteissä palkintoja vuonna 1986 ja siitä lähtien sekä alueen maine että viinitilojen määrä on kasvanut. Vaikka heidän Sauvignon Blanc on maailman kuulua, en silti ihastunut siihen sen enempää kuin aiempiinkaan. Hunter’s tarjosi kuohuviinin, Sauvignon Blanc:n, Pinot Gris:n, Gewűrtstraminer:n ja Pinot Noir:n lisäksi meille myös jälkiruokaviiniä, jota paikalla ollut toisen yrityksen ryhmä ei saanut. Makeaksi jälkiruokaviiniksi se oli yllättävän hyvää, näin kuivien viinien ystävän näkökulmasta.
Hunterin tilalla oppaamme Helen vei meidät myös viiniköynnöksille ja kertoi Sauvignon Blanc:n koneellisesta poiminnasta sekä viiniköynnösten hoidosta.

Viimeiseksi kävimme ihastuttavalla Saint Clair:n tilalla. Avarassa maistelutilassa oli jokaiselle ryhmälle varattu oma pöytä. Viinien esittelijä oli ihastuttava ja todella informatiivinen. Maistoimme lähinnä heidän korkealaatuisimpia viinejään, jotka luonnollisesti olivat erittäin hyviä. Huomasi kuitenkin, että makuhermot alkoivat jo vähän väsymään, tai sitten aivot humaltumaan sen verran, että heitin osan maisteluannoksesta pois.

Opin retken aikana paljon Marlborough:n alueen viineistä ja niiden historiasta, mutta myös yleistä tietoa viininvalmistuksesta. Eniten pidin Pinot Gris -viineistä sekä Nautiluksen kuohuviineistä. Sauvignon Blanc ja Gewűrtstraminer eivät varsinaisesti olleet makuuni. Pinot Noir -viinit olivat helppoja punaviinejä, mutta aavistuksen turhan kevyitä makuuni. Mutta esimerkiksi kesällä juotavaksi punaviiniksi sopisivat oikein hyvin.

Sanoisin, että reilun 40€ hintaiseksi kiertueeksi erinomainen hinta-laatusuhde ja olin kierrokseen kokonaisuutena erittäin tyytyväinen. Melbournessa pitää ehkä ottaa uusiksi!

Helpx-työtä Uudessa-Seelannissa

Olen muutamaan otteeseen viitannut tekeväni töitä reissullani. Havaijilta kirjoittelinkin kahvinpoiminnasta, joka oli ensimmäinen työpaikkani, sekä kattavammin Helpx-työstä molempien Havaijin kokemusten jälkeen.

Uuden-Seelannin eteläsaarella työskentelin kolmessa eri paikassa, joista viimeisimmässä lopetin työt tänään. Koska kokemukset ovat olleet melko erilaisia, ajattelin kertoa Uuden-Seelannin paikoista vielä erikseen.

Olen ollut mielestäni aika nirso sen suhteen, millaiseen Helpx-paikkaan tarjoan itseäni töihin. Olen myös ollut onnekas siinä, että olen päässyt jokaiseen paikkaan, johon olen ottanut yhteyttä. Lisäksi olen saanut muutaman yhteydenoton isänniltä sähköpostiini, mutta ne eivät ole sopineet suunnitelmiini, vaikka yhtä maitotilaa harkitsinkin vakavasti.

Olen ottanut yhteyttä isäntiin vähintään noin kuukautta aiemmin, yleensä pari kuukautta aiemmin. Sähköpostissani olen kertonut itsestäni lisää (sivuston profiilikuvaus on jo melko kattava) erityisesti heidän kaipaamaansa osaamiseen liittyen tai joskus myös omia toiveitani työtehtävistä. Olen kuitenkin aina painottanut olevani joustava työtehtävien ja työaikojen suhteen. Lisäksi uskon, että korkeampi ikäni on tässä työnhaussa ollut eduksi. Usein kyse on myös sopivasta ajankohdasta, sopiiko oma ehdotukseni isännälle. Tähän mennessä näin on käynyt. Viimeisimmässä paikassa edellytettiin myös hyvää englanninkielen taitoa, sillä olivat huomanneet, että pienten lasten kanssa on haastavaa, jos työntekijä ja lapset eivät ymmärrä toisiaan.

Isäntien vaatimat työmäärät vaihtelevat kovasti. Yllättävän usein Uudessa-Seelannissa sitä ei edes kerrota työpaikkailmoituksessa. Vastineet vaihtelevat; majoituksen taso voi alkaa teltasta, WiFia ei välttämättä ole, jotkut tarjoavat pyörää tai kajakkia käyttöön. Uudessa-Seelannissa useimmiten tarjotaan myös ruoka, mutta toisaalta taas töitä on pääsääntöisesti tehtävä joka päivä, toisin kuin esim. Big Islandin farmilla.

Monet paikat myös vaativat pidemmän oleskelun, usein vähintään kaksi viikkoa, monet jopa kuukauden minimissään. Vaikka vietänkin Uudessa-Seelannissa kolme kuukautta, en kuitenkaan halua viettää viikkoa pidempään yhdessä paikassa. Tämä rajoitti työpaikkojen valikoimaa. Samoin joissain vaadittiin omaa autoa, koska paikka sijaitsi niin syrjässä.

Työt ovat vaihdelleet melkoisesti. Heti pari päivää maahan saapumisen jälkeen vietin viikon Akaroan lähellä irlantilaisperheen luona, jonka kaksi nuorinta lasta olivat teini-ikäisiä ja asuivat vielä kotona. Auttelin talossa mm. pakkaamalla lasten kirjoja ja pelejä pahvilaatikoihin ja kantamalla ne ulkovarastoon, pesemällä ikkunoita ja pyyhkimällä sekä järjestelemällä keittiön kaappeja. Parina päivänä kitkin rikkaruohoja heidän puutarhastaan. Tein päivittäin neljä tuntia töitä asumista ja ruokaa vastaan. Minulla oli oma allastalo käytössäni ja perheen äiti kokkasi maukkaita ruokia. Hän myös työskenteli kanssani muutamana päivänä, joten sain hänestä seuraa.

Uuden vuoden ympärillä työskentelin viikon hostellissa. Työtehtäviini kuului keittiön siivousta sekä lakanoiden viikkausta kaksi tuntia päivässä. Vastineeksi sain nukkua kuuden hengen jaetussa huoneessa. Majoituksen taso oli siis huomattavasti heikompi kuin edellisessä paikassa, mutta parempi kuin olohuoneen sohva Kauailla. Miinuspuolena hostellissa työskentelyssä oli mielestäni se, ettei isännillä ollut aikaa eikä kiinnostusta jutella ja tutustua, joten tässä paikassa en oppinut mitään paikallisista ihmisistä ja elämästä.

Reissun viimeinen työpaikkani oli pienellä farmilla Brightwaterin kylässä, Nelsonin lähellä. Perheellä on sekä lampaita, karjaa, viininviljelyä että hunajan tuotantoa. Toivoin pääseväni töihin viininviljelyn pariin ja näin kävikin. Katkoin köynnösten alempia oksia, jotta pääsevät sen jälkeen ruiskuttamaan rikkaruohojen tappajamyrkyt. Satunnaisesti vahdin myös perheen 3-, 7- ja 9-vuotiaita lapsia. 3-4 tunnin päivittäistä työpanosta vastaan sain oman huoneen sekä ruoat. Saapuessani oli vierailuni kesto vielä vähän auki, mutta olimme puhuneet 7-10 päivästä. Suunnitelmissa oli viipyä 8 päivää, mutta perheen suunnitelmiin tuli muutoksia ja he tarvitsivat huonettani isovanhempien vierailua varten. Päädyimme siksi yhdessä siihen, että lähdin jo tänään, kuudentena päivänä. Sain samalla kyydin Golden Bayhin, joten olen tyytyväinen lopputulokseen.

Olen ollut tyytyväinen Helpx-työhön ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin tutustua paikallisiin. Molemmissa perheissä minut otettiin ihanasti vastaan ja tunsin kuuluvani perheeseen.

Jotkut matkustavat tehden koko ajan töitä, mutta siihen minusta ei olisi. Tämä satunnainen työnteko on sen sijaan sopinut minulle hyvin. Näillä näkymin loppureissulla en kuitenkaan enää tee töitä, vaan lomailen.