Täyden palvelun venematka

18 ventovierasta matkustajaa eri puolilta maailmaa, kahdeksan filippiiniläistä miehistön jäsentä, viisi päivää veneessä. Ohjelmassa saarilla kiertelyä, lähtien El Nidosta, päätyen Coroniin. Siinä resepti upealle matkalle, jossa ei katsottu kelloa ja oltiin pääsääntöisesti sekä puhelinverkon että nettiyhteyksien ulottumattomissa. Viisi unohtumatonta päivää täynnä herkullista ruokaa, tuoreita hedelmiä, aurinkoa, valkohiekkaisia rantoja, snorklausta, upeita auringonlaskuja ja loistavia yöunia aaltojen loiskiessa pikku mökkien ulkopuolella.

 

Kiirettä ei ollut, päivät menivät omalla painollaan. Jokaisen päivän aikana pysähdyimme 2-3 saarella. Venematkat sujuivat rennosti matkakavereiden kanssa jutellen tai kirjaa lukien. Muutama innostui myös kokeilemaan kalastusta – ilman tuloksia.

Viidessä päivässä tutustuin ja ystävystyin neljän itävaltalaisen, kolmen ranskalaisen, kahden sveitsiläisen, kahden aussin, kahden hollantilaisen, kahden jenkin, yhden saksalaisen ja yhden kiinalaisen kanssa. Viiden päivän ajaksi meistä tuli perhe, johon kuuluivat myös ihanat miehistön jäsenet sekä koiranpentu Pikachu. Miehistön pojat olivat kotoisin reitin varrella sijaitsevilta saarilta. He olivat jättäneet koulun taakseen 16-vuotiaina, mutta olivat Tao Philippinesin koulutuksessa oppineet itselleen ammatin ja englannin kielen. Lähtökohtaisesti heidän ainoa muu vaihtoehtonsa ammatiksi olisi ollut kalastaja. Osa pojista oli kotoisin samasta kylästä Nacpan-rannan läheltä. Tao Philippines -yritys kasvoi kolmisen vuotta sitten niin vauhdilla, että he rekrytoivat 10 poikaa samasta kylästä. Ainoa ehto palkkaamiselle oli, että pojan piti pystyä kiipeämään palmuun ja irrottamaan kookokset puusta. Tämä osaaminen tuli myös todistettua reissun aikana.

Majoituimme Taon leirintäpaikoilla, joita heillä oli yhteensä 15 eri saarilla. Pojat laittoivat meille joka ilta patjat mökkien lattialle, petasivat lakanan ja virittivät hyttysverkon paikoilleen. Välillä jaoin mökin muiden kanssa, yhtenä yönä sain ihan oman mökin.

Iltaisin keräännyimme joko ruokapöydän tai rannalle pystytetyn nuotion ääreen. Nukkumaan mentiin silloin, kun tuntui siltä ja aamulla herättiin myös omaan tahtiin.

Yhdeksi yöksi pysähdyimme Taon farmille, joka oli yrityksen pääpaikka. Sen keittiössä kaikki veneiden työntekijät opetettiin kokkaamaan. Kuinka herkullista ruokaa saimmekaan! Joka päivä ruoka oli herkullista, mutta farmilla saamamme illallinen kruunasi koko reissun. Possu oli aivan mahtavaa, kookosmaidossa haudutetut pavut käsittämättömän herkullisia. Sen lisäksi saimme nauttia farmilla hieronnasta – täydellistä.

Kaukaisimmilla saarilla koin myös Filippiinien parhaat snorklaukset. Vihdoin olivat korallit värikkäitä ja upeita kaloja oli niin paljon, että tuntui kuin olisi akvaariossa uinut. Täällä ei myöskään ollut meduusoita, joten uimisesta saattoi nauttia kunnolla.

Viiden päivän jälkeen emme sanoneet hyvästejä, vaan näkemisiin.

Rentoutumassa Alimanguan kalastajakylässä

Torvien tööttäilyä, musiikin jumputusta, television ääniä. Tästä Puerto Princesan kakofoniasta oli ihana vaihtaa hiekkarannalle rentoutumaan.

Varasin kuljetuksen hotelliltani suoraan, mikä osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi. Hotelli oli kauempana San Vicenten kylästä kuin olin kuvitellut, joten tricycle + bussi + tricycle -kuljetus olisi vienyt enemmän aikaa sekä tullut kalliimmaksi.

Victoria Beach House sijaitsee San Vicenten kylästä alkavan, yli 14 km pituisen Long Beach:n pohjoispäässä. Se on ainoa hotelli yli 10 km säteellä ja aivan kiinni upeassa rannassa. Hotellissa on vain kahdeksan huonetta, joten rauha on taattu. Budjettitason ilmaistoitu huone maksaa saman verran, kuin sänkypaikka Uuden-Seelannin hostellissa. Nautin oman huoneen yksityisyydestä.

Alimanguan kalastajakylä oli Filippiinejä aidoimmillaan. Köyhiä, mutta iloisia ihmisiä kylän halki kulkevalla hiekkatiellä. Pari pientä hökkelikiskaa ovat ainoat palvelut mitä kylästä löytää. Näinpä rannalla kävely ja makoilu ovat myös ainoat aktiviteettimahdollisuudet. Hektisen reissaamisen jälkeen, rentoutuminen on enemmän kuin tervetullutta.

Hotelli valmistaa ruokaa tilauksen mukaan. Menua ei ole, mutta vaihtoehtoja löytyy. Kalastajakylässä kun ollaan, on kala tuoretta ja hyvää.

Paikalliset hymyilevät ja tervehtivät ohikulkiessaan. Lapset tulevat innokkaina juttelemaan. Täällä todella saa tuntumaa paikallisiin.

Kaksi ja puoli päivää menee hujauksessa, mutta toisaalta oli juuri sopiva aika täydelliselle tekemättömyydelle. Seuraavana etappina oli hieman huonon suunnittelun johdosta Port Barton, eli palasin saarella hieman takaisin kohti Puerto Princesaa.

Matka meni mukavasti ensin moottoripyörän selässä ja sen jälkeen paikallisella veneellä.

Aucklandin mielenkiintoiset kaupunginosat

Useimmat matkailijat antoivat aika ankean kuvan Aucklandista:
”Kuin mikä tahansa suurkaupunki”
”Ei kannata viipyä kuin 1-2 päivää”

Suositusten perusteella varasin Aucklandiin reilu kaksi päivää. Ajattelin sen olevan reilusti. Hostellisuosituksen sain tapaamaltani saksalaiselta, ja Verandah’s täyttikin odotukset. Yllätyksekseni hostellin sijainti oli myös loistava! Olin ajatellut,  että noin 1,5 km matka keskustaan on ihan ok, vaikka vähän syrjäiseltä kuulostaa moniin muihin hostelleihin verrattuna. Mutta hostellihan sijaitsikin kaupungin kiinnostavimmalla alueella, Ponsonbyssa.

Sunnuntaipäivä menikin leppoisasti Ponsonbyn katuja vaellellessa. Ihania brunssipaikkoja, kahviloita ja ravintoloita sekä mielenkiintoisia liikkeitä sulassa sovussa. Välissä upeita pitsihuviloita. Vähän kuin Punavuori olisi kohdannut Puu-Vallilan ripauksella Kalliota. En ollenkaan kaivannut ydinkeskustan vilskettä enkä kauppoja.

Toisena päivänä jatkoin kaupunginosiin tutustumista. Päätin ensin kävellä keskustaan ja hypätä sieltä bussiin. Vain muutaman sadan metrin päässä hostellilta huomasin yllätyksekseni Safka-ruokakaupan. Olin kuullut pohjoismaisia ruokatuotteita ja karkkeja myyvästä nettikaupasta, mutten tiennyt että myös oikea liike on olemassa. Kauppa oli kuin taivaaseen olisi astunut. Oli näkkileipää ja vaikka mitä ruokatuotteita, mutta koska olin seuraavana aamuna lähdössä Australiaan, jonne ei ruokaa voi viedä, tyydyin tutkailemaan vain karkkihyllyjä. Pieni valinnan vaikeus iski; ostaako Kismet vai Fazerin sininen, vai sittenkin ikisuosikkini Geisha? Muitakin vaihtoehtoja olisi ollut, mutta kerrankin itsekuri piti ja ostin vain Geishan salmiakin kaveriksi. Kunnon suklaata olikin ollut ikävä, nämä ulkomaan suklaat eivät ole oikein olleet makuuni.

Iloisin mielin jatkoin matkaa keskustan ostoskadun läpi. Queen streetilla todella tuli tunne, että voisi olla missä tahansa suurkaupungissa.

Aucklandissa on pitkä rantaviiva ja myös uimarantoja on tarjolla useita. Valitsin tällä kertaa keskustaa lähimmät rannat päivän agendalle ja hyppäsin Mission Bay:hin vievään bussiin. Itse kaupunginosa oli pieni pettymys, sillä rantakadun paria kahvilaa ja liikettä lukuun ottamatta ei nähtävää ollut. Itse hiekkaranta oli ihan kiva. Kävelin rantakatua pitkin kauemmaksi keskustasta ja hiekkarantoja oli pitkin matkaa. Valinnanvaraa uimiseen sekä aurinko- tai varjopaikan löytämiseen riitti.

Aucklandista olisi myös voinut tehdä retkiä lähisaarille, joita on kehuttu kovasti, erityisesti Waiheke-saarta. Siinä mielessä olisin hyvin voinut viettää kolmannenkin päivän Aucklandissa.

Vierailu aktiivisella tulivuorella

Merestä kohoava vuori. Valkoinen savu kohoaa kohti sinistä taivasta.
Tällaisiin postikortteihin törmäsin pari kertaa. En kuitenkaan olisi kiinnittänyt niihin huomiota, ellei joku olisi vinkannut reppureissaajien Facebook-ryhmässä, että White Islandilla kannattaa käydä. Se sai minut googlettamaan mistä on kyse. Selvisi, että White Island on 49 km pohjoissaaren rannikolta sijaitseva pieni saari, jossa on maan aktiivisin tulivuori.

Saari on yksityisessä omistuksessa, joten sinne pääsee vain osallistumalla opastettuun retkeen. Vaihtoehtoja on kaksi: matkustaminen joko veneellä tai helikopterilla.

Vaikka helikopterilento olisi ollut mielenkiintoinen ja ryhmäkoko olisi ollut huomattavasti pienempi, reppureissaajan budjetilla myös veneretki oli sen verran arvokas, että se oli järkevämpi vaihtoehto. Veneretken hinta kun oli alle kolmasosan helikopteriretkestä, eli noin 130 euroa.

Retken toteutuminen varmistetaan vasta edellisenä iltana, niin riippuvainen se on tulivuoren aktiivisuudesta ja säästä. Matkustin silti Rotoruasta Whakataneen edellisenä päivänä, sillä retkeen tarjolla ollut kuljetus Rotoruasta samana aamuna oli järjettömän kallis.

Onnekseni retki toteutui ja myös sää suosi meitä keskiviikkona. Vene oli lähes täynnä, meitä oli melkein 50 henkeä. Venematka saareen kesti tunnin ja 20 minuuttia, joka oli juuri sopiva. Matkalla yritimme tiirailla myös delfiinejä ja valaita, mutta emme nähneet kumpiakaan.

Ennen saapumistamme saareen meille jaettiin kypärät ja kaasunaamarit. Kypärä oli pakollinen varuste, mutta kaasunaamarin käytöstä sai päättää itse.

Kävelykierrokselle meidät jaettiin kahteen ryhmään, kummassakin kaksi opasta. Ohjeistus oli hyvin tarkka: kulje tarkasti oppaan perässä, älä astu sivuun äläkä ohita opasta. Olimme tuliperäisen maan päällä, joka oli haurasta ja saattoi pettää polun ulkopuolella.

Oli todella mielenkiintoista kävellä käytännössä tulivuoren päällä. Maisema oli kuitenkin täysin erilainen kuin Havaijilla. Tiedustelinkin oppaalta, näkyykö täällä valuvaa laavaa. Hän selitti, että Uudessa-Seelannissa tulivuoret ovat erilaisia kuin Havaijilla eikä täällä näy laavaa ollenkaan. Täällä tulivuoret purkautuvat räjähtäen ja syösten nestettä ilmaan sen sijaan, että laavaa valuisi ulos kraaterista.

Kiersimme pientä aluetta aktiivisen kraaterin vieressä. Saimme maistettavaksemme sulfiittia, jota muodostuu höyryn syöksyessä ulos maasta. Se oli jännän kirpeää, vähän kuin sitruunaesanssin makuista. Sulfiittinen 'kivi' oli todella kevyt ja jotenkin jauhomainen.

Rikin haju ei ollut saarella yhtä paha kuin Rotoruassa, mutta höyry kutitti kurkkua todella pahasti, joten kaasunaamarille oli käyttöä ajoittain.

Varsinaisen kraaterin reunalla piti olla varovainen, ettei mene liian lähelle reunaa. Savuavaaa höyryä lukuunottamatta siinä ei ollut mitään nähtävää. Oli silti uskomaton tunne seistä aktiivisen kraaterin reunalla.

Maassa oli paikka paikoin pieniä vesipuroja. Vesi oli yllättävän lämmintä ja paikoin jopa kuumaa, riippuen siitä kuinka kaukana kraaterista oltiin. Kiviaines sai sen maistumaan raudalta. Vesi myös putsasi kuparin kiitettävästi, kun kokeilimme kolikoilla.

Kierroksen lopuksi saavuimme vanhan sulfiittitehtaan raunioille. On uskomatonta ajatella, että täällä on joskus asuttu ja työskennelty. Tehdas oli toiminut vuosina 1923-1933, kunnes meni konkurssiin. Miehet työskentelivät tehtaalla aina kahdeksan viikon sopimuksella, jonka jälkeen saivat päättää, jatkavatko. Olosuhteet olivat kovat mutta palkka myös moninkertainen. Pisimmän uran tehnyt mies pysyi saarella kahdeksan vuotta, käyden 'mantereella' vain joululomilla. Vaikea kuvitella sellaista elämää!

Kierros oli hyvin opettavainen. Ehdottomasti mielenkiintoinen. Ja kun paluumatkalla vielä näimme delfiinejä, oli päivä todella onnistunut.

Ihanaa Ystävänpäivää!

Tuliperäinen maa luo upeat värit

Pohjoissaari on erittäin tuliperäistä aluetta. Kuumimmat alueet löytyvät Taupon ja Rotoruan ympäristöstä sekä White Island -nimiseltä saarelta, jossa myös kävin. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Wai-o-Tapu on yksi pohjoissaaren tunnetuimmista ja suosituimmista turistikohteista. Se sijaitsee Taupon ja Rotoruan välissä. Itse nappasin kuljetuksen Rotoruasta bookme-sivuston kautta, joka antoi jälleen mukavan alennuksen.

Olin kuullut paikasta kehuja ja odotukset vain nousivat, kun Taupon emäntäni kehui, että jos ehtii käydä vain yhdessä Rotoruan nähtävyydessä, kannattaa valita Wai-o-Tapu.

Matka kuumien lähteiden puistoon vei noin 40 minuuttia. Kuski vei meidät ensiksi katsomaan mutalampea, joka sijaitsee luonnonpuistossa, mutta maksullisen alueen ulkopuolella. Mutainen vesi poksahteli tiheään tahtiin ja lammen pinnasta nousi myös höyryä. Vesi on tyypillisesti noin 80 asteista. Lyhyen valokuvauspysähdyksen jälkeen suuntasimme katsomaan geysirin purkautumista. Se purkautuu päivittäin klo 10.15. Turisteja varten oli rakennettu iso amfi ja työntekijä kertoi hieman alueen historiasta, ennenkuin pudotti (ilmeisesti) lipeää geysiriin saaden sen näin purkautumaan.

Näytöksen jälkeen ajoimme varsinaisen puiston portille. Puistoon oli luotu kolme kävelyreittiä, jotka linkittyivät toisiinsa. Koko kierroksen tekemiseen menisi 75 minuuttia, joten meillä oli hyvin aikaa kiertää koko puisto ennen paluumatkaa.

Puistossa sai monipuolisen käsityksen siitä, mitä tuliperäinen maa tarkoittaa ja miten eri tavoin se voi käyttäytyä. Oli erilaisia kuumia altaita, mutakuoppia, kuin järviäkin.

Ehdottomasti upein ja kuvatuin nähtävyys oli shampanja-allas. Kuuma allas oli reunoiltaan upean punainen ja vedenpinta kupli hieman. Lämmin höyry nousi altaasta.

Puisto oli muuten upea ja mielenkiintoinen, mutta itseäni häiritsi väentungos. Polut olivat todella täynnä, erityisesti aasialaiset olivat löytäneet paikalle. Todennäköisesti geysirin purkausnäytös tuo paikalle suurimman yleisöryntäyksen, joten jos olisin omalla autolla liikenteessä, menisin ennemmin puistoon iltapäivällä. Geysirin purkausnäytös ei ollut niin erikoinen, etteikö sitä voisi jättää väliin.