Huikea Tongariro Alpine Crossing

Tongariro Alpine Crossing on rankattu yhdeksi maailman parhaista päivävaelluksista. Olin aluksi silti epävarma siitä, antaisiko se minulle niin paljon, olinhan jo kävellyt Havaijilla kraaterin läpi enkä toisaalta ollut Taru Sormusten Herrasta -elokuvan fani. Niin moni reittiä kuitenkin kehui, että pakkohan se oli omaankin matkasuunnitelmaan sisällyttää.

Majoituin Turangissa, joka on National Park:n ohella läheisimpiä paikkakuntia. Varasin kuljetukset Adventure Headquarters:lta, joka oli halvin. Meno-paluu hostellilta oli 27€. Valittavana oli joko lähtö klo 6 tai 7.30. Ei ole vaikea arvata, kumman varasin...

Virallinen ohjeistus 19.4 km matkan kestosta on 5,5-7,5 tuntia ilman taukoja. Jossain kehotettiin varaamaan matkaan vähintään seitsemän tuntia. Reitin kerrotaan olevan erittäin jyrkkä ja haastava. Niinpä ajattelin, että minulla menisi varmaan kahdeksan tuntia taukoineen, sillä en ole nopea patikoija varsinkaan ylämäissä.

Säätiedotus lupaili puolipilvistä, iltapäivästä kirkastuvaa säätä mutta reitin korkeimmalle kohdalle vain neljä astetta lämmintä. Niinpä nautittuani pari edellistä päivää +29 asteen helteistä, varauduin reissuun kaksilla housuilla, kevytuntuvatakilla, villapaidoilla, lapasilla, pipolla jne.

Aamu valkeni aurinkoisena ja lämmitti mukavasti jo puoli yhdeksältä, jolloin lähdin tallustamaan reittiä pitkin. Alkuosa oli mukavan tasaista ja helppokulkuista polkua. Ilma oli selkeästi ohuempaa, olihan reitin alku jo yli kilometrin korkeudessa. Tunnin päästä oli alkuosan ainoa vessa edessä, ja näytti siltä, että olin kulkenut alkumatkan hyvää vauhtia. Tästä alkoi kipuaminen Paholaisen rappusiksi -nimettyä osuutta pitkin. Nousua 1400 metristä 1600 metriin. Hiki valui auringon porottaessa naamaan. Olin silti iloinen hyvästä kelistä, ilmeisesti useimmiten keli on vähintäänkin pilvinen, jos ei jopa sateinen.

Reitti oli täynnä patikoijia ja monet ohittelivat vauhdikkaasti ylämäessä. Pidin säännöllisesti lyhyitä huilaustaukoja, jotka toimivat ennen kaikkea hengityksen tasaajina. Ilma oheni koko ajan. Polku oli hyvässä kunnossa ja sisälsi paljon rappusia. Vain satunnaisesti oli tasainen pätkä, muuten kavuttiin jyrkkää rinnettä pitkin tauotta. Yhden pidemmän tasaisen osuuden jälkeen näytti siltä, että edessä oleva harjanne olisi ehkä reitin korkein kohta. Toive osoittautui vääräksi, kun ”huipulla” aukeni näkymä vielä jyrkemmästä osuudesta. Ilmassa haisi rikki, oli selvää että nyt ollaan tuliperäisellä alueella.

Evästauon jälkeen oli aika ottaa jyrkkä osuus haltuun. Taas näytti, kuin olisin päässyt huipulle, mutta ei. Vielä oli yksi jyrkänne edessä. Sen jälkeen avautuva maisema kuitenkin viimeistään sai ymmärtämään, miksi tänne kannatti hiki otsassa ja jalat polttaen kavuta. Punainen kraateri oli todella nimensä veroinen ja uskomattoman hieno. Ympäröivä näkymä oli henkeäsalpaava.

Vain muutaman minuutin kävelyn jälkeen saavuin viimein korkeimmalle kohdalle, josta avautui toinen, vähintään yhtä upea näkymä: Emerald Lakes. Tätä näkymää olin odottanut ja koska sääkin suosi, en joutunut pettymään. Järviä ympäröivä kiviaines värjää ne upean värisiksi ja taustalla kimalteleva Blue Lake jää ihan kakkoseksi.

Laskeutuminen alas järville osoittautui haastavaksi. Polku oli upottavaa hiekkaa ja parin minuutin välein joku pyllähtikin pehvaalleen. Onneksi ei kuitenkaan naamalleen! Itse onnistuin pysymään pystyssä, kun laitoin jalkaterän aina maahan sivuttain, jolloin sain hyvän tukipinta-alan. Syvemmille vatsalihaksille oli silti käyttöä jyrkkää rinnettä laskeutuessa. Tässä kohtaa olisi vaellussauvoille selkeästi ollut käyttöä.

Vaikka järvien jälkeen reitti jatkoikin laskeutumista, oli silti edessä muutamia lyhyitä ylämäkiä, jotka todella tuntuivat jaloissa. Puolitoista tuntia ennen reitin päätöstä oli vihdoin luvassa toinen vessa. Sen yhteydessä olevalla mökillä oli mukava istahtaa evästauolle. Tässä kohtaa tuntui, että loppupätkä menee kevyesti.

45 minuutin jälkeen ja saman verran ennen ”maalia”, oli kuitenkin toinen fiilis. Jalat olivat todella väsyneet. Siinä kohtaa ei kuulunut ilon kiljahduksia, kun kyltti kertoi jäljellä olevan matkan. Sen sijaan päätepisteessä riemun kiljahduksia pääsi yhdeltä jos toiselta.

Reitti oli totisesti haastava, nousi lähes 1900 metriin. Ennakko-odotuksista poiketen, onnistuin kävelemään sen seitsemässä tunnissa taukoineen, josta olen ylpeä. Matkalla näin niin muutaman ikääntyvän kuin pari alle 10-vuotiasta lastakin, joten kyllä se on mahdollista monien suorittaa. Itse kävelin lenkkareissa, vaikka vaelluskenkiä suositellaan. Jotkut näyttivät vetäneen reitin valkoisissa tennareissa. Ihan siihen en itse lähtisi. Varsinkin sateisella säällä vaelluskengät olisivat varmasti oikea valinta.

Lämpimiä vaatteita en lopulta tarvinnut ollenkaan. Hyvin olisi pärjännyt shortseilla ja t-paidalla sekä pilvisellä säällä yhdellä pitkähihaisella.

Olen tyytyväinen, että suoritin reitin. Maisemat todella ovat huikeat ja oli myös ihan hyvä saada taas fyysistä haastetta. Katsotaan, saanko jalat kävelemään huomenna. :)