Vietin Dunedinissa mukavat 3,5 päivää sohvasurffaten Claren ja Jonin luona. Clare oli ollut Kuopiossa vaihto-oppilaana 13 vuotta sitten, joten pääsin puhumaan vähän suomeakin! Sopi hyvin itsenäisyyspäivään.
Dunedin oli yllättävänkin suuri kaupunki, koin keskustan palvelut paremmiksi kuin Christchurchissa. Shoppailut jäivät tosin naamarasvan ostoon, mutta mahdollisuuksia olisi ollut muuhunkin. Sää toi hyvinkin mieleen Skotlannin – pilvistä ja tihkusateista, välillä auringon pilkahduksia. Lämpötila noin 12-14 astetta, joten aivan kuin Suomen juhannus. :)
Reilun parin kilometrin kävelymatka Claren ja Jonin luota Opohon kaupunginosasta keskustaan kulki kauniin kasvitieteellisen puutarhan läpi. Olikin kiva ottaa aina vähän eri reitti kuin edellisellä kerralla, joten sain melko kattavan käsityksen puutarhasta. Yllätyksekseni sieltä löytyi myös lintutarha, jossa oli erityisesti erilaisia papukaijoja juttelemassa ohikulkijoille.
Taidepläjäyksen sain tällä kertaa katutaiteen muodossa. Kaupunkiin on viime vuosina tullut useita katutaideteoksia ja netistä löytyi oikein kartta niiden bongaamiseksi. Tykkäsin erityisesti siitä, että niiden tyylilajit vaihtelivat. Muutenkin ne kaunistavat kivasti tylsiä betoniseiniä. Seinien lisäksi kaupungissa oli maalattu myös sähkökeskukset ja jotkut bussipysäkit. Suomeenkin saisi tulla enemmän katutaideteoksia.
Vierailin myös Otagon museossa, joka oli useasta erilaisesta näyttelystä koostuva, kansallismuseon tapainen museo. Suurin osa näyttelyistä oli ilmaisia ja pääsin tutustumaan hieman maorinaisiin, Tyynenmeren valtioiden perinteisiin kädentaitoihin jne. Hyvä paikka kohentaa tietoutta paikallisesta kulttuurista ja historiasta.
Luonnollisesti kaupungin ehkä tunnetuin nähtävyys tuli myös tsekattua, eli maailman jyrkin katu Baldwin street. Itse jyrkkä kadunpätkä ei ollut kovin pitkä, joten sen kipuaminen ylös asti ei ollut edes yhtä paha rasti kuin Claren ja Jonin kotikadun kapuaminen, koska se oli niin paljon pidempi. Mäkiä riitti kaupungissa, vaikka varsinainen keskusta-alue olikin tasaista.
Keskiviikkona, viimeisenä päivänäni, sääennuste lupaili hieman lämpimämpää ja vähemmän tuulista säätä, joten vuokrasin pyörän ja lähdin tutustumaan kaupungin ’laitamiin’. Otagon niemimaa oli ihana pyöräilykohde, tasaista menoa aivan merenlahden rannassa. Niemimaan toiselle puolelle pääseminen olisi kuitenkin vaatinut ison kukkulan ylittämistä, joten sen jätin suosiolla väliin.
Kävin sen sijaan Tyynenmeren rannalla St. Kildassa ja ihmettelemässä kuinka kaukana Lontoosta olinkaan. Ihan rantakeli ei osunut kohdalle, vaan kylmä tuuli puhalsi aika kovaa. Hullut surffaajat olivat kuitenkin nauttimassa aalloista.
Reippaan 60 km pyöräilyn jälkeen olikin jalat mukavasti väsyksissä, mutta kun Clare ehdotti pientä kävelyä kiiltomatoja katsomaan illan pimennettyä, olin luonnollisesti valmis lähtemään. Paikka oli vaikea löytää, koska sinne ohjaava kyltti oli suunnattu ei-kaupungista-päin tuleville, mikä oli erikoinen ratkaisu. Clare oli käynyt siellä vain kerran eikä Jon koskaan, joten oli kiva kokea se heidän kanssaan. Tämä kyseinen kiiltomatolaji elää vain Uudessa-Seelannissa, mutta en tiedä miten se eroaa muista serkuistaan.
Kävelimme ison puron viertä taskulamppujen valossa pilkkopimeässä metsässä. Puut kaartuivat polun yli ja tunnelma oli hieman jännittävä. En todellakaan haluaisi tulla tänne yksin pimeällä. Yht’äkkiä Clare huomasi polun viereisillä seinämillä loistavat pisteet. Mitä pidemmälle kuljimme, sitä enemmän niitä oli. Ja niitä oli paljon! Varmasti tuhansia. Oli jännä tuijotella niitä, ne aivan kuin tuikkivat pimeässä. Hieno kokemus! Autotieltä oli vain seitsemän minuutin kävelymatka, joten paikka oli helposti saavutettavissa. Myös maksullisia retkiä olisi ollut saatavilla, mutta jos on auto käytössä, kannattaa ennemmin käydä paikalla omin päin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti